Muutos on mediassakin pysyvä olotila

Tiistai 9.5.2023 klo 13:39

Media ja sen valta, rahoitus, välineet ja tekijät puhuttavat Suomessa tällä hetkellä enemmän kuin pitkään aikaan. Katleena Kortesuon teos Journalismin kuolema: Mitä medialle oikein tapahtui, on mielenkiintoinen yritys ymmärtää niitä monia tekijöitä, joiden vuoksi lehdistö ja muu tiedonvälitys näyttää nyt sellaiselta kuin se näyttää.

Työkseen kirjoittavan, eli kaltaiseni ihmisen on aika ajoin hyvä laskea kynä kauniista kädestään ja miettiä, mitä on tekemässä. Kohta kahdeksantoista vuotta olen suoltanut päätoimisena kirjailija/freelancertoimittajana juttuja ja kuvia hyvin monenlaisiin julkaisuihin. Toiselta puolen olen ollut kirjailijana haastateltavana ja juttujen kohteena, ja muuna aikana käytän hyvin monenlaisia medioita. Tiedonvälityksessä jo tänä varsin lyhyenä aikana tapahtunut muutos on ollut järisyttävä.

Kortesuon teos ilmestyi viime vuonna. Hänelle täytyy antaa kiitokset sangen monipuolisesta kattauksesta: ääneen ovat päässeet niin median tekijät, tutkijat kuin sen kohteet ja käyttäjätkin. Tässä kolumnissa pystyn ajatuksillani hipaisemaan vain muutamaa raapaisupintaa niillä tulitikuilla, joita se sytytti mieleeni.

Journalistin ohjeet ovat hyvä kultainen sääntö sekä kokeneelle että kokemattomammalle toimittajalle. Ne koskettavat muun muassa jutun asiasisällön tarkastamista, haastatellun oikeuksia sekä sitä, miten uutiseksi tarkoitettu lehtijuttu pitää erottaa esimerkiksi maksetusta mainoksesta.

Aina nuo rajaukset eivät ole tekijälle helppoja. Lehdistössä on yleistynyt tapa myydä yrityksille mainoksia, jotka näyttävät aivan uutisjutuilta. Yläkulmassa lukee ehkä sana ”mainos” merkkinä siitä, että tämä juttu on tehty sen kohteena olevan henkilön, yrityksen tai muun asian toimeksiannosta ja hyväksymänä. Minäkin olen tehnyt tällaisia natiivimainoksia eräisiin julkaisuihin. Toimittajan on syytä huolehtia siitä, että hänen tekemänsä juttu eroaa myös taitettuna ulkoasultaan lehden normaaleista uutisjutuista.

Monesti kuulee sanottavan ja somesta saa lukea, kuinka huonoa suomen kieltä lehtijutuissa näkee ja kuinka paljon asia- ja kielivirheitä niistä löytyy. Valitettavasti väite pitää paikkansa: luen päivittäin kahta eri sanomalehteä, ja molemmista löytyy joka kerta virhe, joka kiukuttaa lehden tilaajaa. Jossakin on vika, jos saan lukea maan suurimmasta sanomalehdestä Václav Havelin johtaneen 1980-luvulla Puolan Solidaarisuusliikettä. Jokainen toimittaja tekee virheitä – mutta uskottavuuden kannalta on tärkeää, että jutut ehtii lukea ajatuksella läpi joku muukin ennen niiden julkaisemista.

Kortesuo kirjoittaa hyvin eräästä mediaa vaivaavasta ongelmasta. Se on nimeltään henkilökultti. Jos toimittajan päällimmäinen tunne haastattelemaansa poliitikkoa, jääkiekkoilijaa tai muuta henkilöä kohtaan on syvä ihailu, se valitettavasti tuppaa näkymään lopputuloksessa.

Klikkijournalismista on puhuttu median yhteydessä kyllästymiseen asti. Jos sanomalehden, radio-ohjelman tai televisio-ohjelman kaltainen tuote lähtee hakemaan olemassaolon oikeutustaan sosiaalisen median kielenkäytöllä ja keveydellä, sillä käy äkkiä huonosti. Painettuun sanaan on tavattu tässä maassa luottaa – yksittäisen ihmisen somepäivitys kumpuaa yleensä hänen omasta päästään ja tunnetilastaan, vailla sen suurempaa yhteiskunnallista pohdintaa.

Lähdekritiikin merkitystä ei koskaan voi korostaa liikaa. Kuka puhuu tässä maassa kenenkin äänellä, ja millaisia intressejä puhuja edustaa? Niin sanottua tietoa on toimittajallekin tarjolla enemmän kuin tarpeeksi aiheesta kuin aiheesta. Vanha hyvä sanonta kaiva tekijät esiin paljastaa monesti mielenkiintoisia asioita niin sanottujen faktojen takaa. Ei ihme, että kokeneiden toimittajien sanotaan olevan kyynikoita, ihan jokaisen…

Hyvä havainto Kortesuon kirjassa on toimittajakunnassa tapahtunut muutos. Me 50+ -ihmiset olemme oman aikakautemme tuotteita, ja meitä on vielä paljon työelämässä. Meille itse esillä oleminen ei välttämättä ole ollut juttukeikalla se ykkösjuttu. Tämän päivän parikymppiset ovat siinä suhteessa aivan erilaisia ihmisiä.

Jääkiekko-ottelun erätauolla näytetään joskus yhtä paljon hikisen pelaajan jututtajaa kuin itse pelaajaa. Viime viikolla ärsyynnyin, kun löysin netistä kiinnostavan oloisen videoklipin Venäjän Ukrainassa tekemistä linnoitustöistä. Into laimeni nopeasti, kun suurin osa jutun kuvituksesta muodostui karttamerkkejä esittelevän nuoren toimittajan naamasta.

Onko puolueettomalle journalismille koskaan ollutkaan oikeasti tarvetta?

Maanantai 28.9.2020 klo 7:30

"Mutta entä jos puolueeton, korkealla ammattietiikalla tehty journalismi ei olekaan ikinä ollut suurelle yleisölle kovin tärkeä syy maksaa median kuluttamisesta? Entä jos jo sanomalehtien kulta-aikoina tärkeä syy tilata lehtiä olivat tv-ohjelmat, säätiedot, menovinkit ja erilaiset paikalliset ilmoitukset, joita ei kerta kaikkiaan muualta kootusti nähnyt? Eli toisin sanoen: mitä jos koko meidän tarinamme suomalaisesta journalismista on väärä?"

Näin kirjoittaa toimittaja Janne Zareff tuoreessa Journalistissa 7/2020. Lehti on Suomen Journalistiliiton jäsenlehti. Ajatus on mielenkiintoinen.

Me suomalaiset olemme perinteisesti olleet lehdenlukijakansaa. Aamukahvipöydässä on päivitetty omat tiedot ympäröivästä maailmasta ajan tasalle. Aikaisemmin paperilehdestä, nykyisin yhä useammin jonkin sähköisen apuvälineen kautta. Ja yhä useammin joiltakin muilta nettisivuilta, kuin niiltä perinteisiltä Ylen, Helsingin Sanomien tai maakuntalehden nettisivuilta.

Moni perinteisistä medioista on ainakin ilmoittanut olevansa puolueeton suhteessa mihinkään muuhun instanssiin ja vastaavansa sisällöstään vain lukijoilleen. Meidän journalismia työksemme tekevien eettisissä ohjeissa todetaan sama asia.

Ajatus, että tämä ei olekaan sitä mitä lukijat haluavat ja odottavat, kääntää tilanteen päälaelleen. Meistä jokaisella on oma arvomaailmamme, oma "kuplamme". Kykymme ottaa vastaan noiden arvojen kanssa ristiriidassa olevia viestejä vaihtelee.

Jos Janne Zareff on kolumninsa johtoajatuksessa oikeassa, se avaa aivan uusia näkymiä tulevaisuuden journalismiin. Teknisiä alustoja, joilta haluamiaan uutisia voi lukea, niitä riittää tässä maailmassa. Varsinkin englanninkielisinä. Digitalisaation myötä meistä jokaisesta saa melko vähällä vaivalla koostettua Internetin syövereistä aika hyvin kutinsa pitävän henkilöprofiilin.

Voisiko laajalti hyväksytty journalismi ollakin jonakin päivänä sitä, että samasta "tiedosta" meille kullekin räätälöidään enemmän tai vähemmän digitaalisia apuvälineitä käyttäen ihan miun maun mukainen uutinen valitsemaani mediaan, huomioiden poliittiset ja muut katsantokantani?

Kieroutunut ansaintalogiikka vaarantaa laatujournalismin tekemisen

Keskiviikko 17.2.2016 klo 7:29

Sain hiljattain eräältä keskikokoisen mediakonsernin lehdeltä tarjouksen kirjoittaa novellin heidän suunnittelemaansa sunnuntainovellisarjaan. Mielelläni olisin sellaisen kirjoittanut: 4 000 merkin haaste luoda jotakin mieleen tarttuvaa ja merkityksellistä piristää aina.

Seuraavaksi sain konsernilta postia. Kysymyksessä oli sopimuspohja: sen mukaan konserni varasi itselleen kaikki tulevan novellini julkaisu-, muuttamis- ja edelleenluovutusoikeudet. Olen kirjoittanut paljonkin lehtikolumneja ja -pakinoita. Tämä kerta oli ensimmäinen, kun tällaista ota tai jätä -sopimusta tarjottiin minulle kaunokirjallisesta teoksesta. Hanke raukesi siihen. Teoksen kirjoittaa aina ihminen, joka vastaa työstään. Tekijäksi ei voi kirjoittaa mediakonsernia.

Tällaiset kaikkien oikeuksien luovutusvaatimukset avustajille alkavat olla arkipäivää suuremmissa mediataloissa journalismin osalta. Kun avustaja kirjoittaa jutun tai ottaa lehtikuvan, hän ei voi kertoa haastattelun tai kuvauksen kohteelle missä kaikkialla tuotos voi pompsahtaa vastaan. Avustaja ei yksinkertaisesti tiedä sitä. Silti hän "sopimuksen" mukaan vastaa aineiston oikeellisuudesta kaikilla käyttötavoilla. Ja tietysti ilman eri korvausta.

Haastattelu ja kuvaaminen perustuu aina luottamukseen ja rehellisyyteen. Niitä pyydetään, ja samalla kohdehenkilöille kerrotaan miksi ja mihin mediaan. Minusta kaikkien oikeuksien vaatiminen on laatujournalismilta laukaus omaan nilkkaan. Juttu tai kuva, joka toimii oivasti omassa asiayhteydessään, voi ison konsernin kiireessä ja klikkausvaatimuksissa päätyä julkaistavaksi aivan eri yhteyksissä ikävin seurauksin.

Mediakin on sidoksissa veroparatiisien Bermuda-ilmiöön

Perjantai 12.9.2014 klo 8:16

Journalismilla on monta tehtävää. Sen on esiteltävä ja avattava maailmaa lukijalle, kaivettava esiin tosiasioita, ruokittava mielikuvitusta ja annettava polttoainetta kansalaiskeskusteluun. Toivoa sopii, että tiedotusvälineet myös lisäisivät lukijoidensa rakkautta omaan äidinkieleensä.

Helsingin Sanomien taloustoimitus on viime vuosina kirjoittanut usein ansiokkaasti veroparatiiseista, joihin eräät suomalaiset yritykset ja yksityishenkilöt ovat ohjanneet varallisuuttaan ja liiketoimintaansa kevyemmän verotuksen toivossa. Kysymys on ollut hyvästä - ja toivottavasti riippumattomasta - journalismista. Osaltaan kysymys on ollut myös yleisen moraalin käsittelemisestä.

Suomen Journalistiliitto kertoo tiedotteessaan 4. syyskuuta, että useat Hesaria julkaisevalle Sanoma Oyj:lle töitä tekevät freelancer-journalistit ovat saaneet yhtiöltä tiedotteen. Sen mukaan yhtiö on ulkoistanut taloustoimintojaan Genpact-nimiselle yritykselle. Yritys on rekisteröitynyt lempeästä verokohtelustaan tunnetulle Bermudan saarelle. Jatkossa freelancereiden on lähetettävä laskunsa tälle yhtiölle englanniksi käännettynä väärinkäsitysten välttämiseksi. Maksuaikaakin pitää jatkaa pidemmäksi, koska viiveitä saattaa tulla.

Voi kysyä, lyökö taloudellista tulosta tavoittelevan yhtiön toiminta korville sen lehden journalistien tekemää hyvää työtä ja uskottavuutta. Joku on jossakin joskus sanonut, että meidän tulisi elää niin kuin opetamme. Valitettavasti tässä "Bermudan kolmiossa" ei ehkä käy niin.

Vain joka neljäs luottaa toimittajaan

Torstai 23.8.2012 klo 19:42

Noin otsikoidaan suomalaisten luottamusta eri ammattien edustajiin koskeva juttu tuoreessa Journalisti-lehdessä (14/2012). Otsikko on hyvä ja aihe on vakava.

On helppoa löytää syitä siihen, miksi journalistiin katsotaan epäillen. Toimittajat eivät onnistuneet kertomaan suurelle yleisölle ajoissa siitä, millainen aikapommi Etelä-Euroopan EU-maissa oli muhimassa. Jutuista - myös minulla - löytyy aika-ajoin asia- ja kirjoitusvirheitä vaikka niitä yrittääkin huolella välttää.

Samalla kun uutisvirran nopeutta yritetään lisätä, sitä halutaan samalla myös viihteellistää, koska uskotaan että kansalaiset eivät jaksa lukea, kuulla tai nähdä liian asiapitoisia ja raskaita juttuja.

Tutkimus, johon artikkelissa viitataan jaetaan toivottavasti myös niille pöydille, joissa viime kädessä päätetään toimitusten ajan- ja rahankäytöstä. Vain laadukas journalismi on sellaista, joka ansaitsee itselleen oikeuden olemassaoloon.

Järviä on, vesipisteitä ei

Torstai 15.7.2010 klo 12:16

Luinpa tänään lehtijutun, jossa esiteltiin erästä suomalaista retkeilyreitistöä. Toimittaja oli kulkenut pätkän lähinnä järvien rantoja pitkin kiertelevällä reitillä.

Hauskaa oli ilmeisesti ollut. Suurin miinus tuli loppupohdinnassa siitä, ettei reitin varrella ollut vesipisteitä.

Kaupunkilaissukupolvi alkaa olla jo pelottavan kaukana luonnosta.

Keskiluokkaistuminen uhkaa journalismia

Tiistai 2.2.2010 klo 12:38

Mediasta ja sen vallasta, sekä journalismin rappiosta on puhuttu viime aikoina enemmän kuin kenties koskaan. Minä pelkään, että suurin uhka suomalaisen journalismin tasolle on nyt keskiluokkaistuminen.

Toimittajat kuuluvat ansiotasoltaan yleensä niin sanottuun keskiluokkaan. Nuoret, uudet toimittajat ovat keskiluokkaisten perheiden lapsia - jatkossa, kun yhteiskunta yhä eriarvoistuu näin on entistä useammin. Uusia Arto Paasilinnoja ei enää tule takametsien tölleistä, saati pienituloisista alkoholistiperheistä toimituksiin töihin. Nuoret journalistit tavoittelevat keskiluokkaista elämää: perhettä, omaa asuntoa ja omaa autoa.

Samalla tiedonhankinta muuttuu - enää ei tarvitse, eikä ehdi lähteä toimituksen ulko-ovesta mihinkään, kun tiedotteet tulevat sähköisesti silmien eteen ruudulle, ja samaan aikaan pitää ehtiä muokata sisältöä moneen mediaan: lehteen, radioon, nettiin, mobiiliiin.

Vuodeosaston mummot muuttuvat Stakesin tutkimuksen luvuiksi. Lähiökuppilan alkoholiongelmaiset joksikin, josta haetaan esimerkkitapaus ryydittämään tutkimustiedon julkaisemista - jos ehditään.

Kun asioista kerrotaan keskiluokan näkökulmasta, voidaan olla kateellisia niille joilla menee paremmin, ja sääliä niitä joita ei tunneta.