Maanantai 21.8.2023 klo 13.23
Alkaneella viikolla vietetään puunhalausviikkoa. Kun luin siitä lehdestä, muistin samalla että minulla tulee tänä vuonna täyteen pyöreitä vuosikymmeniä metsänomistajana. En juhli merkkipäivääni: kuten monella muullakin suomalaisella metsänomistajalla, omistajuuteni syntyi ihan ensin kuolintapauksen johdosta.
Suomessa on laskutavasta riippuen 600 000 – 700 000 yksityismetsänomistajaa. Tähän mennessä tilojen omistajuus on yleensä vaihtunut samassa suvussa, siirtyen sukupolvelta toiselle. Joskus muutos tapahtuu suunnitellusti niin, että nuorempi sukupolvi saa tilan lahjaksi tai ostaa sen rahalla. Monesti asiat on kuitenkin selvitettävä kuolinpesän kautta.
Metsään liittyy omistajallaan useimmiten muitakin arvoja kuin raha. Itse muistan olleeni istuttamassa ensimmäisiä taimiani reilusti alle kymmenvuotiaana. Silloiset uudistusalat ovat sen jälkeen tulleet tutuiksi sekä vesurinvarressa että raivaussahan kahvoissa. Niiltä on jo ehditty korjata ainespuutakin. Voi olla, etten ehdi näkemään niillä mahdollisesti joskus tehtävää uudistushakkuuta. Siitä päättää joku muu.
Sana puunhalausviikko herättänee osassa ihmisiä mielikuvan puista voimaa ja turvaa hakevista risuparroista, jotka eivät halua niiden koskaan kuolevan. Tai ainakin he toivovat, ettei ihmisen käsi ja kirves koskaan niihin koskisi.
Minulle ajatus puun halaamisesta on luonteva asia. Liikun metsässä muutenkin kuin sahan kanssa, kerään sieltä itselleni marjat ja sienet, usein myös hyvän mielen ja sopivan rasituksen lihaksiin. Kuvaan kasveja, eläimiä sekä maisemia. Tunnen olevani osa jotakin, pysyväni mukana vuoden- ja elämänkierrossa kun seuraan luonnon tapahtumia.
Minulle – kuten suurimmalle osalle muistakin metsänomistajista, luulen - puun halaaminen on monella tapaa sekä henkistä että fyysistä hyvinvointia.
