Torstai 18.10.2018 klo 7.54
Pari päivää sitten saimme suru-uutisen kirjailija Arto Paasilinnan kuolemasta. Armoitettu tarinaniskijä on poissa. Tarinat elävät.
Olen lukenut mielenkiinnolla tiedotusvälineistä erilaisia muisteluksia mestarikertojasta, ja kommentteja hänen tuotannostaan. Monessa kommentissa on korostettu hänen rooliaan suomalaisen kirjallisuuden suurena humoristina.
Huumori on kirjoittajalle, ja monelle muullekin jotakin julki tuovalle vaikea laji. Jokin aika sitten olin istumassa tilaisuudessa, johon oli kutsuttu humoristi pitämään meitä hyvällä tuulella. Odotin koko ajan, milloin naurattaa. Ei naurattanut. Esitys jäi niin sanotusti navan alle. Joitakin kyllä nauratti.
Arto Paasilinnan teosten erilaiset kohtaukset ja erilaiset ihmiset ovat kyllä naurattaneet, useinkin. Useimmiten se ei ole ollut naurua ihmiselle, vaan jollekin isolle asialle. Syntymälle, kuolemalle, jollekin meistä jokaisessa olevalle vajavuudelle. Hyväntahtoista naurua, joka lopulta kääntyy katseeksi oman itseni sisälle. Matkalla nauru saattaa muuttua jopa oivallukseksi: minussahan on juuri jotakin tuollaista.
Humoristi tai ei, minun oli kaivettava suru-uutisen kuultuani esille Arto Paasilinnan teos Ukkosenjumalan poika (1994). Se sisältää Ukko Ylijumalan kuusi käskyä ihmiskunnalle. Ne ovat yhä ajankohtaisia. Ne kertovat ehkä jotakin myös kirjoittajastaan.
