Navanaluspuheesta ja muusta mahdollisesta huumorista

Maanantai 1.11.2021 klo 11.43

Kävin pitkästä aikaa teatterissa. Esiintymislavalla näyteltiin sangen taitavasti ja hyvin lavastetusti komediaversiota eräästä takavuosien suositusta televisiosarjasta. Säätämisen tarvetta oli joko lähettimessä tai vastaanottimessa: en nauranut kummallakaan puoliajalla.

Tai ehkä aika oli kullannut muistoni. Minäkin katselin tuota brittiläistä komediasarjaa aikanaan televisiosta. Kuten heikäläisen sitcomin pitkään perinteeseen kuuluu, huumoria löytyi silloin henkilöhahmoista, eri kansojen oletetuista tai todellisista eroista, ihmisten välisistä väärinkäsityksistä kommunikoinnissa, nopeista tilanteista ja päähenkilöiden jatkuvasta joutumisesta erilaisiin kiipeleihin.

Teatterin lavalla – jostakin syystä – tuo kaikki oli supistunut lähinnä navan alle menevillä jutuilla kalasteluksi. Tai niin minä sen ainakin koin. Ja kun sitä lajia on nähnyt tähän ikään mennessä jo niin paljon, ei se riitä enää naurattajaksi. Tai sitten Me Toot ja muut kulttuurin muutokset ovat tehneet tehtävänsä. Se ei enää naurata, kun seksiä käytetään vallan välineenä tai miesten kaikkinaisten tavoitteiden huipentumana.

Kun en ole humoristi, en asiaa varmaksi tiedä. Mutta olisikohan niin, että kaikenlaisen yhtenäiskulttuurin sirpaloituessa yhä pienempiin ja pienempiin osiin, myös huumorin kirjoittajien on yhä vaikeampi löytää ajasta, elämästä ja kielestä sellaisia asioita, jotka naurattaisivat mahdollisimman monia?

Emme elä enää kahden mustavalkoisen töllökanavan aikaa, jolloin oli katsottava sitä mitä sieltä tuli. Jos komedian ensimmäinen vitsi ei naurata katsojaa kolmen ensimmäisen katselusekunnin aikana, sormi painaa nyt kapulaa, ja paremmin itselle sattuvaa huumoria etsitään seuraavalta kanavalta.

Silloin humoristien tekee ehkä mieli mennä varman päällä, ja sukeltaa vyötärön kuminauhan alle. Navanalushuumori kun on vielä meille kaikille yhteistä ja ymmärrettävää. Jos sekään.

Se jokin Iso Asia Arto Paasilinnan huumorin takana

Torstai 18.10.2018 klo 7.54

Pari päivää sitten saimme suru-uutisen kirjailija Arto Paasilinnan kuolemasta. Armoitettu tarinaniskijä on poissa. Tarinat elävät.

Olen lukenut mielenkiinnolla tiedotusvälineistä erilaisia muisteluksia mestarikertojasta, ja kommentteja hänen tuotannostaan. Monessa kommentissa on korostettu hänen rooliaan suomalaisen kirjallisuuden suurena humoristina.

Huumori on kirjoittajalle, ja monelle muullekin jotakin julki tuovalle vaikea laji. Jokin aika sitten olin istumassa tilaisuudessa, johon oli kutsuttu humoristi pitämään meitä hyvällä tuulella. Odotin koko ajan, milloin naurattaa. Ei naurattanut. Esitys jäi niin sanotusti navan alle. Joitakin kyllä nauratti.

Arto Paasilinnan teosten erilaiset kohtaukset ja erilaiset ihmiset ovat kyllä naurattaneet, useinkin. Useimmiten se ei ole ollut naurua ihmiselle, vaan jollekin isolle asialle. Syntymälle, kuolemalle, jollekin meistä jokaisessa olevalle vajavuudelle. Hyväntahtoista naurua, joka lopulta kääntyy katseeksi oman itseni sisälle. Matkalla nauru saattaa muuttua jopa oivallukseksi: minussahan on juuri jotakin tuollaista.

Humoristi tai ei, minun oli kaivettava suru-uutisen kuultuani esille Arto Paasilinnan teos Ukkosenjumalan poika (1994). Se sisältää Ukko Ylijumalan kuusi käskyä ihmiskunnalle. Ne ovat yhä ajankohtaisia. Ne kertovat ehkä jotakin myös kirjoittajastaan.

Televisioviihde on liian usein pakkoa nauraa

Sunnuntai 2.9.2018 klo 8.38

Huumori ja nauru ovat iloisia asioita. Useimmiten se että ihminen kykenee yhä nauramaan, kertoo siitä että hän voi hyvin. Näin on erityisesti silloin, jos ja kun ihminen kykenee nauramaan itselleen, ei muiden heikkouksille.

Hätkähdin, kun luin tänään (2.9.) Kymen Sanomista kokeneen näyttelijä Kristiina Halkolan haastattelun. Hän sanoi näin (sitaatti alkaa): Halkolan näkemys on selkeä ja kirkas: television ensisijainen tehtävä on viihdyttää ja myydä.
"Sketsiviihde on nykyään naurattamista mihin hintaan hyvänsä, jotta mainokset menisivät kaupaksi." (Sitaatti päättyy).

Olen tainnut joskus aikaisemminkin kirjoittaa blogissani huumorin tekemisen vaikeudesta. Nauru on erilaista eri ihmisillä, se mikä naurattaa toista ei naurata toista. Kunnioitan niitä jotka sen tekemisen osaavat - tapahtuupa se teatterissa, televisiossa, kaunokirjallisuudessa tai pitkällä ja puuduttavalla bussimatkalla jonnekin.

Valitettavasti olen Halkolan kanssa samaa mieltä televisionaurattamisen tasosta tällä hetkellä. Liian usein turvaudutaan helppoihin vaihtoehtoihin: navanalusjuttuihin, naaman vääntelyyn kameran edessä, siihen että yritetään löytää sen toisen ihmisen sanoista jotakin, jota voisi kääntää nopeasti toisin ja naurattaa. Oivallukset puuttuvat, sellaiset kuin 80-luvun useissa viihdesarjoissa oli. Nopeasti tehty halpistyö valitettavasti näkyy visailuissa läpi.

Halkolan väite siitä, että tarkoituksena on parempi myynti mainoksille on vieläkin hätkähdyttävämpi. Kenelle ohjelmia oikein tehdään - ja miksi? Katsoja ei äänestä jaloillaan vaan kaukosäätimellä. Olemmeko liian laiskoja tekemään niin?

Jaakko Teppo miellyttää enemmän kuin stand up-huumori

Tiistai 22.10.2013 klo 7.56

Jaakko Teppo, savolaislähtöinen humoristi ja viihdyttäjä on kuulunut aina nuoruusvuosista lähtien suuriin suosikkeihini. Jo keikkailunsa lopettaneen Tepon cd:lle tallennetut kaskut ovat mitä parhainta siivouspäivän rattoa.

Tepon huumori kohdistui ennen kaikkea häneen itseensä. Hän asetti itsensä naurunalaiseksi ja oli siinä hyvä. Kun huumori kohdistui toisiin ihmisiin, olivat sen kohteena mielikuvitusihmiset mallia Römppäisen Veikko, Laukkasen Onni ja hieroja-Hilma. Jaakon, Veikon, Onnin ja vähän Hilmankin piirteitä löysin itsestäni.

Äskettäin sain seurata erään nykysuomalaisen humoristin esiintymistä lavalla. Stand up-huumoriksi sitä kai sanotaan. Täysi salillinen ihmisiä nauroi, kun humoristi epäili mikrofoniinsa erään eturivissä istuneen nuoren miehen mieskuntoa, irvaili naiskatsojan runsasta ulkomuotoa ja teki pilaa elävästä julkisuuden henkilöstä.

Huumori – niin kuin muukin viihde – kuvastanee aikaansa. Jostakin syystä nautin silti enemmän tuon viiksekkään savolaisveijarin metkoista tarinoista.

Onneksi Sofi Oksanen ei ole humoristi

Lauantai 1.9.2012 klo 7.55

Olin eilen esiintymässä Hämeenlinnan Kirjan aika-tapahtumassa. Vanha Verkatehdas tarjosi hyvät puitteet omaleimaiselle kirjallisuustapahtumalle.

Huomiota kiinnitti se, että useissa esiintymisissä ja kirjailijahaastatteluissa käsiteltiin huumoria ja teosten naurattavuutta. Kirjailijan teosta mainostettiin lukijoille sen sisältämällä huumorilla ja tragikomedialla. Kirjailijalta kysyttiin, naurattiko häntä itseään, kun hän työsti käsikirjoitusta.

Toivottavasti kirjallisuudella nähdään vielä muitakin arvoja kuin sen kyky laukaista ihmisen elämänstressiä pika-annoksella nopeaa naurua. Mielihyvää voi tuottaa myös tarinan sisältämä syvempi ajatus. Sellainen, jota joutuu itse miettimään ja työstämään omassa päässään.

Tuohon liittyen - kuuma kysymys tuntuu nyt olevan, ovatko suomalaiset kirjailijat kateellisia Sofi Oksaselle hänen menestyksestään vai eivät. Omasta puolestani vastaan että en ole, vaan kumarran syvään. Hänen menestyksensä on iso asia koko suomalaiselle kirjallisuudelle, ja hän on ansainnut sen omalla työllään.

Hän on löytänyt oman tapansa kirjoittaa noita syviä ajatuksia niin, että ne tavoittavat lukijassa jotakin.

Huumori on kirjoittajalle taitolaji

Tiistai 17.4.2012 klo 6.47

Kuluneen vuoden aikana perussuomalaisen eduskuntaryhmän sanomisia, tekemisiä ja kirjoittamisia on selitetty useampaankin otteeseen huumoriksi. Näin kävi viimeksi viime viikolla, kun kansanedustaja James Hirvisaari selitti avustajansa nettikirjoituksia väärin ymmärretyksi, satiiriseksi huumoriksi.

Huumori on taitolaji. Jokaisella meistä on erilainen huumorintaju. Se, mikä saa toisen ihmisen nauramaan ei naurata toista yhtään. Jokaisella on oltava oikeus omanlaiseensa huumoriin - paha vain, että usein se, mikä naurattaa toista ihmistä on loukkaus jotakin toista ihmistä kohtaan.

Satiiri on sanakirjan mukaan pilkkaruno, -romaani, -näytelmä tai elokuva. Täytyy kysyä, että jos Hirvisaaren avustajan hihamerkkikirjoitus oli satiiria, niin kuka tai mikä oli sen pilkan kohde.

Samoin voi kysyä sitä, onko huumori hyvää ja osuvaa silloin, kun se on selitettävä huumoriksi. Huumori kun on määritelmänsa mukaan kykyä tajuta huvittavat asiat.

Kuiskaajalta on jäänyt Huovinen lukematta

Lauantai 30.1.2010 klo 7.42

Tämän aamun (30.1.) Hesarin kulttuurisivuilla nimimerkki Kuiskaaja pitää maailmankirjallisuuden hauskimpana kohtauksena sitä, kuinka hevimies Ozzy Osborne teurastaa muistelmissaan kanalansa asukkaat automaattihaulikolla ja samuraimiekalla. En ole lukenut ko. opusta, joten en tiedä pitääkö kuvaus hauskuudesta paikkansa.

Kuiskaajan kannattaisi kuitenkin käydä lähikirjastossa, ja hakea sieltä vaikka jokin Veikko Huovisen novellikokoelmista. Voisi naurattaa, ja mikä parasta ilman raakaa väkivaltaa.