Mitähän ajattelivat syksyllä -44 kotiutetut nuoret miehet?

Lauantai 27.11.2021 klo 8.36

Tällä päivämäärällä syksyllä 1944 isäni kotiutettiin Suomen armeijasta kahden vuoden ja 8 kuukauden palveluksen jälkeen. Syvärin, Ihantalan ja Lapin sodan taisteluihin osallistunut 21-vuotias konepistoolimies ja ryhmänjohtaja teki vihreän siirtymän metsätöihin.

Nuo sodasta aivan liian harvalukuisina hengissä selvinneet miehet eivät läheskään kaikki kirjanneet tuntojaan tuoreeltaan ylös. Jotkut kirjoittivat kirjeitä kotiin ja läheisilleen. Niitä on tallessa joissakin suvuissa. Ehkä sodan aikaisia rintamamiesten päiväkirjojakin on vielä jossakin löytymättä.

Isästäni kantakorttiin tehtyjä sota-aikaisia merkintöjä lukiessa harmittaa, että moni tarina noilta ajoilta on iäksi menetetty. Lapsuudessani kuulin joitakin niistä, kun kaksi tai useampi sotaveteraani sattui yhteen. Ne olivat yleensä kaikkea muuta kuin sankaritarinoita.

Jos noilla nuorilla miehillä olisi silloin ollut käytössään sähköinen sosiaalinen media, me kenties tietäisimme enemmän siitä mitä he tunsivat ja ajattelivat. Suusanallisesti saatu perimätieto päättyy minuun. Minun lapseni eivät enää kuule autenttisia kuvauksia siitä, millaista sota oikeasti oli rintamamiehen silmin.

Siitä olen kuitenkin iloinen, ettei heidän tarvinnut lapsena herätä sodan hirveyksiä kokeneen miehen painajaisiin. Läheskään kaikki muistot eivät ole sellaisia, että niitä kannattaa siirtää jälkipolville.

Jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihin

Lauantai 25.7.2020 klo 9.36

Tutustun parhaillaan kirjailija Taija Tuomisen tuotantoon. Taija tulee haastateltavakseni Haminan pääkirjaston Kasper-salin kirjailijakahvilaan tiistai-iltana 15. syyskuuta.

Taija kirjoittaa useampaankin kertaan romaaneissaan ja kirjoittajaoppaassaan siitä, kuinka jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihimme. Ajan myötä ne haalistuvat, kenties muuttuvat mutta tuskin koskaan häviävät.

Jäin miettimään noiden muistojen merkitystä, syntymistä ja muuttumista. Tunnistan sen tosiasian, että minulla on päässäni sellaisia muistoja, joita ei voi olla kenelläkään muulla. Muistan ne itse, määrittelen niiden sisällön itse ja myös unohdan ne ihan itse, jos niikseen tulee. Ne ohjaavat omalta osaltaan sitä, kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja käyttäydyn toisia ihmisiä kohtaan.

Aika ajoin jokin ihminen, lausahdus, pieni tapahtuma palaa mieleen ja jää pohdituttamaan. Toisinaan muisto saa hymyn nousemaan kasvoille, toisinaan toivoo että juuri tämä asia olisi painunut unohduksiin. Muistot ovat kuitenkin yksi niistä asioista, jotka tekevät minusta minut: omalaatuisen persoonan, joita ei ole muita.

Meille on maailman sivu tehty myös yhteisiä muistoja. Niistä muistuttavat patsaat ja muut muistomerkit keskeisillä paikoilla, joiden kautta kuljemme. Yleisradion Elävä arkisto on erinomainen paikka etsiä elävien kuvien kautta yhteistä tuntumaa joskus elämiimme aikoihin. Yleisradio on tehnyt radioon täksi kesäksi kokonaisen kuunnelmasarjan Dingo-yhtyeen vaiheista. Monelle nekin ajat lienevät tärkeä osa elämän aikana kertyneiden muistojen ketjussa.

Kirjoihin – sekä tietokirjoihin että fiktiiviseen kirjallisuuteen – on säilytetty ja tallennettu satojen vuosien ajalta ihmiskunnan yhteisiä muistoja. Erona yksittäisen ihmisen päästä löytyviin muistoihin on, että joku tai jotkut ovat ensin tulkinneet nuo muistot ja ajankuvat omalla tavallaan ja katsoneet ne säilyttämisen arvoisiksi. Monessa maassa yhteiset muistot ovat tänäkin päivänä valtaapitävien omia tarkoitusperiään varten muokkaamia.

Jäin miettimään sitäkin, millaisia muistoja tämä aika meille synnyttää, ja miten niitä säilytetään tuleville sukupolville? Tuottaako jonkun omaa elämäänsä kuvaavan YouTube -tähden nettiin laittama nopeiden kuvien jono samanlaisia omakohtaisia muistoja, kuin hyvin taustoitettu romaani? Muuttuvatko muistojen mielleyhtymätkin tulevaisuudessa enemmän eläviksi kuviksi?

Entä muuttuuko yhteisten ja omien muistojen suhde jotenkin, tästä minää ja minuutta korostavasta ajasta mieleemme jäävissä muistoissa?

Olen kiinnostunut tanssilavamuistoistasi

Perjantai 14.6.2019 klo 14.29

Suomalainen tanssilavakulttuuri on vanhempaa perua kuin itsenäinen Suomi. Tanssilavoillamme on iloittu, surtu ja tanssittu vastakkaisen sukupuolen edustajien – eli tulevien puolisoiden, lastemme äitien ja isien – kanssa kaikilla vuosikymmenillä.

Itsekin lavatansseja harrastavana kirjoitan parhaillaan tietokirjaa rikkaasta suomalaisesta tanssilavakulttuurista. Kustannusyhtiö Karisto julkaisee teoksen keväällä 2020.

Tartu sinäkin kynään! Kaikenlaiset muistot ja muistelukset vielä toimivilta ja jo sammuneilta tanssilavoilta ovat arvokkaita. Millainen on kaunein tanssireissumuistosi, ja miltä lavalta? Kuka lauloi lavalla juuri silloin, kun tapasit Sen viejän tai vietävän? Millaista oli olla talkootöissä tanssilavalla kesäisenä iltana? Kuka artisti sykähdytti, milloin ja miksi? Mitä muuta on jäänyt mieleesi tanssivuosiesi varrelta?

Muistojasi voit lähettää sähköpostilla osoitteeseen martti.linna@luukku.com tai postitse Martti Linna, Harjulankuja 19 49510 Husula. Kerättävää aineistoa käytetään luvallasi teoksen taustamateriaalina.

Karisto arpoo kaikkien muistojaan lähettäneiden kesken kymmenen kappaletta tulevaa tanssikirjaa. Kannattaa siis vastata!

Taide auttaa hyväksymään historian - niin myös Virossa

Torstai 25.12.2014 klo 11.38

Joulun ajan ensimmäinen kirja on nyt luettu. Vaikuttava sellainen: Imbi Pajun lähinnä sukunsa kohtaloista miehitetyssä Virossa kirjoittama teos Torjutut muistot (Like 2006).

Olen lukenut paljon dokumentaarisia teoksia siitä, mitä Neuvostoliiton miehittämässä Virossa tapahtui vuosina 1939-1991. Väliin mahtui muutamia vuosia Saksan vallan alla sen jälkeen kun Molotovin-Ribbentroppin sopimus oli rauennut.

Tuhansia ja taas tuhansia virolaisia teloitettiin, pakkosiirrettiin Venäjälle tai tuomittiin pitkiin pakkotyörangaistuksiin neuvostovallan aikana. Kansa, joka oli ehtinyt luoda lyhyen itsenäisyytensä aikana vahvat siteet länteen ja demokraattiseen kehitykseen lannistettiin pelolla tottelemaan uusia isäntiä.

Neuvostoliitossa oltiin mestareita laatimaan dokumentteja tietyn näköisiksi. Komentoketjussa jokaisen lenkin hyvinvointi riippui siitä, miellyttäisivätkö raportit ja kuulustelupöytäkirjat niitä jotka olivat ylempänä hierarkiassa. Se pelko teki tavallisista perheenisistä ja -äideistä tuhottavia valkobandiitteja ja luokkavihollisia.

Viron - ja monen muun neuvostotasavallan - historiankirjoitus perustuu yhä suurelta osin näihin vääristyneisiin dokumentteihin. Totuus niissä on - mutta vain tietyltä kantilta katsottuna. Siksi Imbi Paju on useaan kertaan, muun muassa kirjansa sivulla 209 sitä mieltä, että historian tulkitseminen on liian vakava asia jätettäväksi vain historioitsijoiden ja poliitikkojen tulkittavaksi.

Olen samaa mieltä, sillä dokumenteista puuttuu tunne. Esimerkiksi juutalaisvainoja ovat työstäneet tunteen tasolla käsitettäviksi sellaiset suuret taiteilijat kuin kirjailija Primo Levi ja elokuvaohjaaja Steven Spielberg. Ne tehoavat lukijaansa ja katsojaansa enemmän kuin yksikään kuiva dokumentti. Se on yksi syy siihen, miksi vallanpitäjät usein vihaavat taiteilijoita.