Avohakkuun puolesta ja sitä vastaan - kansalaisaloite herättää monenlaisia ajatuksia

Lauantai 19.5.2018 klo 18.11

Olen suhteellisen pienen metsätilan omistaja, kuten moni muukin suomalainen. Lisäksi olen käynyt aikanaan metsäalan kouluja. Tuolloin - 1980-luvulla ja 90-luvun alussa - luonnon monimuoitoisuudesta ei puhuttu niin paljon kuin nyt. Ehkä sen säilymistä pidettiin meille annettuna, itsestään selvänä.

Omilla tiluksillani on harjoitettu jo edellisen omistajasukupolven aikana sekä avohakkuuseen perustuvaa metsätaloutta että jatkuvaa kasvatusta, uuden puusukupolven kasvatusta vanhemman alla. Samoja menetelmiä harjoitan edelleen.

Siksi seuraan mielenkiinnolla nyt käytävää keskustelua luontojärjestöjen kansalaisaloitteesta avohakkuiden kieltämisestä Metsähallituksen mailla. Tästä kansalaisadressista kertoo muun muassa Keskisuomalainen 19. toukokuuta hyvin taustoittavalla jutulla.

Kummallakin uudistamismenetelmällä on hyvät ja huonot puolensa. Myönnetään, avohakkuuaukko ei ole järin kaunis ennen kuin siihen saadaan nousemaan uusi taimikko. Toiselta puolen keskustelussa tunnutaan usein unohdettavan, että puu on ihmisen lailla elävä ja kuoleva yksilö. Rapistuminen alkaa useimmiten ennen sataa ikävuotta, kuten ihmiselläkin. Kuolevan vanhan puun puuaineksen lahoaminen tuottaa hiilidioksidipäästöjä.

Lisäksi moni eliölaji vaatii menestyäkseen avoimia kasvupaikkoja, esimerkkinä vaikkapa itsekin arvostamani vadelma. Hiljattain hämmästyin kun kuulin, että taantuvaksi luultu näätäkanta onkin lähtenyt nousuun nuorissa metsissä menestyvien jyrsijäkantojen turvin. Täyspeitteiseen metsätalouteen siirtyminen edellyttäisikin metsäpalojen sallimista ja tuntuvaa lisäämistä keinotekoisesti.

Aion itse jatkaa molempien menetelmien käyttämistä metsissäni. Sinne, minne luonto lahjoittaa hyvää taimiainesta, sitä on ihmisen turha kantaa säkissä. Toiselta puolen, viidellä vuosikymmenellä samoja metsiä kävelleenä olen nähnyt, ettei niitä hyviä luonnontaimia nouse lähellekään kaikilla maaperillä ja kasvupaikoilla.

Lisäksi on muistettava, että metsän kasvatuksen ja hoidon on jatkossakin annettava elantoa monille meistä. Pelottaa ajatus, että jatkuvan kasvatuksen nimissä metsäkuviolla ryhdyttäisiin käymään raskailla korjuukoneilla nykyistä useammin korjaamassa entistä pienempiä puumääriä.

Seurauksena ei voisi olla muuta kuin suurempia korjuukustannuksia, enemmän korjuuvaurioita jääviin puihin ja kasvavia luonnontuhoriskejä. Siinä leikissä tietää jo historian valossa, mikä ja kuka joutuu joustamaan: metsänomistaja ja hänen työlleen saamansa palkka.

Nämä kansalaisaloitteet ja niiden netissä tapahtuva nimien keruu ovat hienoja asioita. Kaipaisin kuitenkin yhtä lisäsaraketta kunkin allekirjoittajan nimen perään: Mistä maallisesta hyvästä kyseinen henkilö on valmis luopumaan, jos aloitteen hyvä asia toteutuu? Saastuttavasta lentomatkailusta etelään? Yksityisautoilusta? Paperin (eli selluloosan) käytöstä?

Olisi hienoa, jos ihminen sitoutuisi nimikirjoituksellaan johonkin tuollaiseen asiaan. Silloin adressit muuttuisivat konkretiaksi.

Toivon että tulet raiskatuksi, kirjoitti hän sosiaaliseen mediaan

Perjantai 5.2.2016 klo 9.15

Tuoreessa Journalistissa, Suomen Journalistiliiton jäsenlehdessä on pysäyttävä kirjoitus some-raivosta. Siitä, millaisia sanoja käytämme sosiaalisessa mediassa.

Toimittaja otti yhteyttä muutamaan netissä raivoajaan. Hän kysyi, miksi raivoaja oli kirjoittanut haluavansa että jollekin toiselle ihmiselle tapahtuisi pahaa. Raiskaus tarkoittaa toivottavasti samaa rumaa asiaa suurimmalle osalle ihmisistä.

Toimittajan saamat vastaukset hämmästyttävät. Itse lausutut sanat eivät tarkoitakaan samaa asiaa kaikille. Selvät, suomen kielellä omin sormin naputellut sanat. Kirjoittaja ei tunne olevansa vastuussa ikävästä toivomuksestaan. Vastuu kuuluu jollekin toiselle. Jossakin.

On luonnollista, että osa meistä ilmaisee itseään parhaiten puhumalla, osa piirtämällä, osa kirjoittamalla. Ja että sanoilla on paljon erilaisia merkityksiä.

Silti hirvittää, jos vastuu omista sanoista katoaa.

Internet muuttaa tapaamme lukea

Maanantai 6.5.2013 klo 15.51

"internet muuttaa tapaamme ajatella, muistaa ja lukea. Se totuttaa meidät nettilogiikkaan, jossa syventyminen on pahe. Pikaiset silmäykset ja nopea liike palkitaan. Pitää olla yhteyksissä, mutta toiset kohdataan vain kevyesti."

Näin kirjoittaa kolumnissaan Nettilogiikka työelämän tutkija Anu Järvensivu (HS 5.5.13). Erinomaisessa kirjoituksessaan Järvensivu käsittelee sitä, miten meidät on ehdollistettu odottamaan seuraavia sähköisiä impulsseja täyttämään päivämme. Klik klik, nopea silmäys ja päätös. Yhä uudelleen ja uudelleen, syventymättä asiaan yhtään paremmin.

Esikoisromaanini Syysmarkkinat ilmestyi vuonna 2005. Siinä ounastelin sitä tapaa, millä meistä ja tulevista sukupolvista tehdään kaupallisista ärsykkeistä riippuvaisia olentoja.

Enpä tuota romaania kirjoittaessani arvannut, että sen visiot voisivat toteutua näin nopeasti.

Samaa mieltä nimettömyydestä, Matti Apunen

Tiistai 30.8.2011 klo 7.10

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoitti tämän päivän Hesarissa (30.8.) harvinaisen osuvan kolumnin nimettömyydestä nettikirjoittelussa. Olen miettinyt nimettömyyden antaman suojan väärinkäyttöä netin keskustelupalstoilla aika lailla samalla tavalla kuin hän.

"Normaalissa" elämässä kansalainen vahvistaa esittämänsä asian oikeellisuuden omilla kasvoillaan, ja tarvittaessa omalla allekirjoituksellaan. Näin ei tapahdu netissä: ihminen, joka kirjoittaa pahoja asioita toisesta ihmisestä tai ihmisryhmästä ei välttämättä ole se, joksi häntä luulet.

Avoimuus on hyväksi, mutta vain jos se tapahtuu omin kasvoin. Silloin myös vastapuoli - eli viestin netistä vastaanottava lukija - voi arvioida viestin kirjoittajan tarkoitusperiä. Nostaako nimettömyys keskustelun tasoa? En muista sellaista tapausta nähneeni.

Tiedotusvälineissä on osattu jo iät kaiket suojata nimettömyyden viitalla sellainen mielipiteensä esittäjä, joka tuota viittaa oikeasti tarvitsee esimerkiksi rikoksen uhrina. Plussana tällaisessa nimettömyydessä on sekin, että silloin nimimerkin taakse kätkeytyminen ei tapahdu hetken vihanpuuskassa, vaan kysymyksessä on - ainakin asiaa käsittelevän toimittajan taholta - analyyttinen harkinta.

Kukaan ei vastaa tuuleen huutelusta

Perjantai 24.9.2010 klo 14.56

Teen erääseen lehteen juttua Facebookin kaltaisten sosiaalisten medioiden suhteesta työntekoon. Haastattelin aiheesta viime vuonna Facebook-oppaan julkaissutta tietokirjailija Ari Haasiota.

Hän on tehnyt saman havainnon kuin minäkin: viimeisen vuoden aikana organisaatiot ja yritykset ovat rynnineet voimalla hyödyntämään näiden viestintävälineiden mahdollisuuksia. Toisaalta, moni käyttää Facebookia työajallaan.

Ari Haasion suositus työidentiteetin ja siviili-identiteetin erillään pitämisestä käyttäjäprofiileissa tuntuu hyvältä: jos tekstissä on oma nimi alla, silloin vastaan sen sisällöstä itse.

Ehkä suurempi ongelma netin kaiken sortin sosiaalisilla ja ei-sosiaalisilla keskustelusivuilla onkin nimettömyys. Kuka vain voi sanoa mistä vain ja kenestä vain mitä haluaa.

Eikä kukaan taida silloin vastata mistään. Tosin - mikä on tällaisten viestien vaikutus yhtään mihinkään?

Mitähän Göbbels sanoisi twitteristä?

Tiistai 4.8.2009 klo 6.53

Tämän aamun Hesarissa (4.8.) pohdittiin ansiokkaasti sitä, miten twitter, irc, Facebook ja muut sähköiset ja nopeat mediat muuttavat uutisten syntyprosessia ja niiden jakelutapaa.

Monet tapahtumat tallentuvat reaaliajassa bittiavaruuteen. Tietoa eivät levitä palkatut toimittajat, vaan tavalliset kansalaiset. Uutisia jopa ennakoidaan - taannoisista kouluampujista oli tietoa netissä jo, ennen kuin surulliset asiat tapahtuivat. Median palkkatyöläiset seuraavat nettiä pysyäkseen ajan tasalla, ja saadakseen aineistoa tekemiinsä juttuihin.

Aikoinaan herra Göbbels rakensi maailman tehokkaimman propagandakoneiston käyttämällä tehokkaasti sekä radiota, elokuvaa, joukkokokouksia että lehdistöä. Tiettävästi Kiina, ja eräät muutkin maat yrittävät nyt suitsia kansalaistensa mahdollisuuksia viestittää vapaasti netissä.

Kuinkahan suuri osuus netistä löytyvää "tietoa" todella pitää paikkansa?

Nettikirjasto on kirjailijalle kiehtova arvoitus

Perjantai 20.2.2009 klo 22.35

Tänä päivänä jokainen kunnallinen kirjasto kuuluu johonkin verkkokirjastoon. Sitä, mitä kunkin kirjastorakennuksen hyllyiltä löytyy voi selailla kaikessa rauhassa omassa kotona.

Kirjailijalle, jonka kirja on kohtapuoliin tulossa ulos painosta nämä web-origot ja vastaavat ovat kiehtovia arvoituksia. Miksi Turun kirjastoon on tilattu juuri kuusi kappaletta uutta romaaniani Tammikoti? Miksi Kouvolaan, pääluvultaan paljon pienempään kaupunkiin niitä tilataan kymmenen? Kuka tilauspäätöksen on tehnyt? Ja miksi?

Tarjonnan pulaa kirjoista kirjastot eivät varmaankaan pode. Joku siellä takahuoneessa varmaankin tekee päätökset, että tämä me otetaan, mutta tätä ei.

On se vaan niin julmaa.