Kirjasto lisää parhaiten kirjan elinvuosia

Maanantai 22.5.2023 klo 18:21

Äänikirja on lyönyt muutamassa vuodessa läpi yhtenä tapana nauttia kirjallisuudesta. Tunnustan lukeutuvani vielä epäileviin Tuomaksiin: aika näyttää, ovatko äänikirjat enemmänkin hyvää bisnestä joillekin jakeluketjun osille, kuin oiva tapa pitää vuosia sitten julkaistut kirjat edelleen lukijoiden saatavilla. Se on kuitenkin tilastollisesti todistettavissa, että yleisten kirjastojen toiminta tekee sitä jo nyt.

Sanasto, meidän kirjallisuudesta elantoa saavien oma tekijänoikeusjärjestö pitää yllä teosrekisteriä, jonka tietojen perusteella saamme niin sanottua kirjastokorvausta yleisistä kirjastoista ja korkeakoulukirjastoista lainatuista teoksistamme. Tänä keväänä tämä OmaSanasto -verkkopalvelu uudistui. Uudistuksen ansiosta me kirjailijat näemme nyt vaivattomasti, kuinka paljon kutakin teosta on viime vuosina lainattu. Tällä hetkellä palvelu kattaa vuosien 2018-2021 tiedot.

Kävin juuri läpi omien teosteni lainaukset noilta neljältä vuodelta. Vuonna 2018 minulta oli kirjastoissa lainattavissa 21 teosta eri muodoissa, vuonna 2019 22 teosta ja seuraavina kahtena vuonna kumpanakin 24 teosta. Onhan noita kertynyt, joku voisi sanoa – mutta onhan tässä jo kilometrejä ja vuosia kirjoittajana takana… Tein muutamia havaintoja kirjoittamieni teosten lainaamisista.

Viiden eniten lainatun teoksen osuus koko tarjolla olleesta kirjojeni määrästä on vaihdellut vuosittain 52 ja 65 prosentin välillä. Keväällä 2019 julkaistu Impivaara, Sudenmaa -rikosromaanisarjani kahdeksas ja toistaiseksi viimeisin osa saavutti tuona vuonna niin suuren suosion lainaajien keskuudessa, että sen lainaukset muodostivat lähes kolmanneksen lainatuista kirjoistani. Samalla viiden suosituimman kirjani lainausosuus nousi tuona vuonna tuohon 65 prosenttiin.

Olen kirjoittanut sekä ”tavallisia” romaaneja, rikosromaaneja että tietokirjoja. Omalta osaltani voin todistaa sen, että Suomessa luetaan paljon rikosromaaneja. Vuonna 2018 lainatuin teokseni oli Kasvuaikaa, Sudenmaa-sarjan seitsemäs osa. Vuodet 2019-2021 menivätkin sitten Impivaaran piikkiin.

Sanaston tilastoista voi myös tehdä havainnon, että suomalaiset pitävät romaanisarjojen lukemisesta: uusimman Sudenmaan ilmestyminen on näkynyt aina myös niin, että aikaisempiakin sarjan teoksia on lainattu enemmän. Sarjan ihka ensimmäinen teos, ranskaksikin käännetty Ahventen valtakunta (Myllylahti 2007) näkyy olleen vielä vuonna 2021 kymmenenneksi lainatuin teokseni, ja ihan hyvällä lainausmäärällä.

Kirjojeni lainausmääristä voi myös päätellä sen trendin, että uusimmat kirjat löytävät herkimmin kirjaston hyllyltä lukijansa käsiin. Onhan se luonnollista: ne ovat yleensä kirjastossa esillä parhaimmilla paikoilla, ja saavat ainakin jonkin verran julkisuutta. Mutta ilahduttavaa on huomata, että joistakin kirjoistani on muodostunut kestosuosikkeja. Syksyllä 2017 ilmestynyt, tomerasta Katri-tytöstä ja ilmastonmuutoksesta kertova Isän luokse on ollut siitä lähtien kirjojeni lainausmäärissä mitalisijoilla. Mitenkähän käynee, kun vuoden 2022 lainaustilastot päivitetään syksyllä järjestelmään?

Tilastoista löytyy mukavia yllätyksiä. Keväällä 2012 Metsäkustannus julkaisi omasta ideastani lähteneen Metsänomistajan rahakirjan, helppolukuisen oppaan avuksi oman metsänsä taloudellisen arvon ja merkityksen pohtimiseen. Lieneekö ollut koronan tuoman ”kotoilun” ansiota, kun vuonna 2021 se pomppasi taas kärkikahinoihin kirjojeni lainausmäärissä? Vai olisiko joku vaikutusvaltainen ”metsäinfluensseri” vihjaissut jollakin minulle tuiki tuntemattomalla nettifoorumilla kirjan olemassaolosta?

Olen itsekin ahkera kirjastossa kävijä ja kirjojen lainaaja. Se surettaa, että niin monia hyviä kirjoja lepää siellä hyllyillä, pääsemättä kenties koskaan yhdenkään lainaajan silmien eteen. Aikaa myöten ne menevät poistoon. Sääli!

Pienestä, mutta kirjailijan taloudessa tuiki tarpeellisesta lainauskorvauksesta viis: olen omalta osaltani äärimmäisen kiitollinen jokaisesta kerrasta, jolloin jokin kirjoittamani teos tarttuu kirjaston hyllyltä lukijansa matkaan. Kirjat on tehty luettaviksi. Aika näyttää, milloin on totuttava sanomaan että kuunneltaviksi.

Huom: Kirjojen linkit johtavat Kymenlaakson kirjastojen yhteiseen Kyyti-tietokantaan.Tarkasta kirjojen saatavuus oman alueesi kirjastojen verkkokirjastosta.

Lainatuimmat kirjani vuosina 2018-2021, TOP 5

2018

1. Kasvuaikaa (Sudenmaa-sarjan 7. teos)

2. Isän luokse (nuortenromaani)

3. Rakkausarpia (Sudenmaa-sarjan 6. teos)

4. Kaksi hautaa saarella (romaani punapäällikkö Aleksei Osipovista)

5. Metsänomistajan rahakirja

2019

1. Impivaara (Sudenmaa-sarjan 8. teos)

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Rakkausarpia

5. Kaksi hautaa saarella

2020

1. Impivaara

2. Tanssilavojen Suomi (kuvaus suomalaisesta tanssilavakulttuurista 1800-luvulta nykypäivään)

3. Isän luokse

4. Kasvuaikaa

5. Rakkausarpia

2021

1. Impivaara

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Metsänomistajan rahakirja

5. Tanssilavojen Suomi

Meillä ei ole enää yhtään luonnontilaista kaupunkia

Torstai 27.5.2021 klo 8:05

Suomen metsien historia on myös ihmisten historiaa

Maanantai 17.5.2021 klo 10:05

Kävelin viikonloppuna tarkastamassa kuvassa näkyvän rauduskoivikon kuntoa sen keväisen ensiharvennuksen jäljiltä. Lähtökohtana hakkuulle oli sankka koivutureikko, jossa puiden latvukset alkoivat jo kärsiä liiasta runkomäärästä. Sellainen puu jolla ei ole yhteyttävää vihreää lehvästöä tai neulasia, ei yhteytä eikä kasva.

Vanhempani kuokkivat tuon nykyisen metsäpläntin metsän alta pelloksi joskus 1960-luvun alussa. Muistan itsekin kantaneeni lapsuusvuosina erinäisen sangollisen kiviä pellolta metsänreunaan. Hyväkasvuinen maa antoi välillä heinällä, välillä kauralla ja välillä laitumena elantoa kotitilani pienelle nautakarjalle, ja sen kautta meille ihmisille.

Aikanaan karjanpito loppui. Parisenkymmentä vuotta sitten pelloilla istutettiin rauduskoivikko. Tänä keväänä tuli sen ensimmäisen harvennuksen aika. Tuloa ei hakkuusta minulle juurikaan kertynyt, mutta parhaat rungot jäivät lihomaan tulevaisuuden saha- ja vaneritukeiksi. Kenties luonto kylvää koivujen alle sankan kuusentaimikon. Niin valoisassa koivikossa usein käy hyvällä maalla.

Julkisuudessa haikaillaan nykyisin usein luonnontilaisia metsiä. Sellaisia, jollaisia metsämme - ainakin mielikuvissa - kenties olivat joskus 1700-luvulla. Tutkittua tietoahan ei tuolta ajalta juuri kattavasti ole.

Mielessäni ihmettelen aina vähän tuota haikailua. Ei meitä ihmisiä pidä sulkea pois luonnon kierrosta. 1700-luvun jälkeen tässä maassa on hyödynnetty metsiä laitumina, kotitarve- ja polttopuina, kaskeamalla ja tervanpoltossa kasvavassa määrin. 1850-luvulla alkoi teollisen puunjalostuksen voittokulku. Löydän omalta, suhteellisen pieneltä metsätilaltani edelleen jälkiä kaikista noista metsänkäyttömuodoista.

Löydän, ja yritän sovittaa metsätaloutta ja metsäluonnon säilyttämistä yhteen. Se entinen pellonreunametsä, johon aikanaan kannoin niitä kivilasteja saa puolestani olla rauhassa tulevilta hakkuilta. Kolosin sinne taas muutamia haapoja ja ronttikoivuja kolopuiksi. Peipot ja monet muut linnut lauloivat komeasti niiden oksilla.

Suomesta kannattaa viedä vain korkean jalostusarvon kirjallisuutta

Maanantai 15.3.2021 klo 8:23

Puusta keitettävää selluloosaa pilkataan julkisuudessa usein matalan jalostusarvon bulkkituotteeksi. Useinkin pilkkaa perustellaan sillä, että kiinalaiset pyyhkivät takapuolensa suomalaisilla, jopa satavuotiailla puukuiduilla. Korkean jalostusarvon määritelmää harvoin avataan. Täyttääkö suomalainen kirjallisuusvienti sen kriteereitä?

Jotta puusta voidaan tehdä jotakin käyttökelpoista, se on useimmiten joko halkaistava sahalla tai keitettävä, jotta sen monet arvokkaat raaka-aineet saadaan käyttöön. Suomalaisen puun sisältämästä selluloosasta tehdään Kiinassa paitsi vessapaperia, myös muun muassa viskoosikangasta. Luemme lehtemme sellusta tehdyltä paperilta, syömme sitä jäätelössä ja harjaamme sillä hammastahnassa hampaitamme.

Metsä Group rakentaa loppuvuoteen 2023 mennessä Kemiin suuren tuotantolaitoksen, jonka päätuote on selluloosa. Vuositasolla sen lasketaan tuottavan vientituloja puoli miljardia euroa. Sen tuotteiden tekemiseen tarvittavan puuraaka-aineen arvo, ja suomalaisen työn ostopanos on samoin puoli miljardia euroa. Tämän, yhteensä noin miljardin euron liikevaihdon tekemiseen tarvitaan koko arvoketjussa n. 2 500 ihmisen työpanos (lähde: Metsä Groupin Viesti 1/2021). Kutakin Pekkaa ja Pirkkoa päälle se tekee siis n. 400 000 euroa.

Hyvä tuote lienee alasta riippumatta sellainen, jonka asiakas on valmis ostamaan mahdollisimman korkealla hinnalla. Eli kiinaksi käännettynä: voisiko sellusta kehittää sellaisen ”korkean jalostusarvon” tuotteen, jolla kiinalainen haluaisi hoitaa intiimihygieniansa nykyisen vessapaperin sijaan paljon kalliimmalla?

Paperille painetut kirjat ovat yksi osa selluloosan arvoketjua. Täällä ensimmäiset käsikirjoitusluonnokset, ja ensimmäiset painokset siirretään useimmiten kirjailijan päästä paperille. Suomalaisista kirjoista myydään ulkomaille käännösoikeuksia, ei fyysisiä kirjoja. Kirjat toki saatetaan sielläkin painaa suomalaisista metsistä peräisin olevalle selluloosalle.

Olisikohan noiden kirjoina ulkomaille myytävien sanojen jalostusarvoa mahdollista nostaa, vai myymmekö niissäkin bulkkia? Onko kirjan jalostusarvo korkeampi tietokirjana, vaiko jonakin kaunokirjallisena teoksena? Myymmekö dekkareita liian halvalla ja liukuhihnalta? Saavatko niitä meitäkin enemmän maailmalle syytävät ruotsalaiset omistaan suuremman arvonlisäyksen – ehkä jopa suuremman, kuin 400 000 euroa vuodessa per tuotantoketjuun osallistuva henkilö?

Olen tainnut itsekin syyllistyä matalan jalostusarvon kirjavientiin. Otsikkokuva on Lyonin Quais du Polar -kirjafestivaaleilta, joilla olin esiintymässä maaliskuussa 2019. Sinä vuonna, ja kaikkina muinakin vuosina verotuspäätökseni on kertonut aika lailla pienemmistä arvonlisäyksistä, kuin tuo edellä mainittu summa.

Suomen metsien historia on myös nälän historiaa

Perjantai 26.2.2021 klo 8:47

Lumikenkäilin viime viikonloppuna katsomassa suota, jolle istutin 1970-luvun puolivälissä isäni kanssa kuusentaimia tiheän hieskoivuvitelikön alle. Suo oli ojitettu muutamaa vuotta aikaisemmin. Suuri osa koivuista oli vesasyntyisinä jo lahoja, mutta ne tarjosivat silti hallanaroille kuusentaimille suojaa niiden ensimmäiset vuodet. Istutusaika oli kevättä. Muistan, kuinka taimisäkit painoivat alle kymmenvuotiaan kapeita harteita.

Tuolloin ei tässä maassa juurikaan tiedetty puhua lapsityövoiman käytöstä. Nyt, retkeni aikana suota peitti paksu ja upottava vitivalkoinen lumi. Oli raskasta, mutta samalla nautinnollista liikkua hiljaisessa metsässä.

Kohta 50-vuotiaat kuuset ovat kasvaneet hyvin. Laskin, että puuston vuosittainen kasvu on nyt toistakymmentä kuutiota uutta puuta hehtaarille. Se tarkoittaa suurin piirtein saman verran kasvuun sidottua hiiltä tonneina. Muutaman vuoden perästä on viimeisen harvennushakkuun aika. Parhaat yksilöt, ehkä 400 – 500 runkoa hehtaarilla jäävät kasvattamaan vielä itseensä lisää vuosilustoja.

Aikanaan – sitten, kun minua ei enää täällä ole – joku kenties hakkauttaa ne pois. Niistä tehdään sahatavaraa talojen seiniin, lattioihin ja muihin tarpeellisiin rakennuskohteisiin. Sahausjätteestä, kuoresta ja latvaosista tulee selluloosaa, lämpöä ja muuta tarpeellista.

70-luvun lahoista koivuista ei ole enää montakaan pystyssä. Kuusikon aukkopaikkoihin on sinne tänne syntynyt joitakin sorjia koivuja myöhemmin luonnostaan. Haluan, että tulevassa harvennushakkuussa ne jätetään pystyyn, tuleviksi siementäjiksi ja lahopuiksi sellaisia tarvitseville linnuille ja muille eläjille. Suon laiteilla on tiheitä harmaaleppäpuskia, ne saavat jäädä koskematta.

Harvennusta suunnitellessa on jo mietittävä, miten suolle saadaan aikanaan aikaan uusi taimikko. Toisen kuusisukupolven kasvattaminen samalla alalla arveluttaa sienitautivaaran vuoksi. Lehtipuusto olisi hyvä, mutta sitä ei tahdo oikein kasvaa valoa vievän kuusikon alle.

Suomalaista metsänhoitoa arvostellaan näinä päivinä ankarasti. Monesti hyvästä syystä, sillä luonnon kanssa toimiessaan erehtyväinen ihminen tekee myös virheitä. Monesti arvostelu perustuu kuitenkin hyvin kapeaan katsantoon. Maamme kaikki metsät eivät voi olla enää luonnontilaisia – mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Metsissä näkyy myös meitä edeltäneiden ihmisten elämä ja nälkä. Metsiä on kaadettu rasiin ja kaskettu satoja vuosia nauriin ja viljan kasvattamiseksi omalle perheelle. Huonoimpia puita – niitä pystyyn kuivaneita ja lahoja – on kerätty polttopuiksi kylmien talvien varalle. Tervaa on poltettu kituliaan elannon tarpeiksi. Viime sotien jälkeen Suomi asutti maaseudun pienille kylmille tiloille satoja tuhansia evakoita ja rintamamiehiä. Sotakorvaukset ja teknologiateollisuuden tuotekehitys maksettiin hyvin pitkälle ulkomaille viedyllä paperilla ja sahatavaralla.

Metsissä ja niiden luonnontilaisuudessa näkyy paitsi nälkä, myös meitä edeltäneiden ihmisten elämänusko. Ei liene sattumaa, että tämänkin 1970-luvulla istuttamamme suolämpäreen kutsumanimi on aina ollut Niittyraivio.

Kun metsäkauris tarjosi hienon, pienen elämyksen

Keskiviikko 24.6.2020 klo 11:00

Luonnonystävän maailma on nyt täynnä laulua

Keskiviikko 6.5.2020 klo 9:35

Tänä keväänä olen päättänyt tietoisesti olla käyttämättä erästä k-alkuista sanaa aina, kun se on mahdollista. Kyseinen sana hallitsee nyt sanankäyttöä kaikkialla. Se alkaa selvästi uuvuttaa ihmisiä. Minuakin.

Jos tästä kyseisen sanan aiheuttamasta sähellyksestä jotakin hyvää seuraa, se olkoon luontoa - ja varsinkin lähiluontoa - kohtaan tuntemamme arvostuksen nouseminen. Meillä on ihan hyvä pieni läntti asuttavanamme täällä ison pallon pohjoisella puolella.

Kun suuntaa askeelensa metsään, siellä voi nähdä vaikka tämän pienen laulajan hypähtävän äkkiä oksaltaan korkealle ilmaan. Siellä se räpistelee hetken, laulaa ja putoaa äkisti seuraavaan puuhun.

Ei pieneen onnen ja ilon hetkeen muuta tarvita.

Pilkkunahkajäkälästä, ja muista meitä älykkäämmistä olennoista

Lauantai 18.1.2020 klo 12:17

Taimikonheinäysavusta saat lievitystä ilmastoahdistukseesi

Tiistai 27.8.2019 klo 15:23

Kävin tapaamassa tuttuja 25-vuotiaita hiilensitojakoivuja

Maanantai 13.5.2019 klo 7:17

1990-luvun alussa kotitilaltani Keski-Suomessa kaadettiin koivikkoa. Ikä oli tullut kauniille valkokylkiselle metsikölle vastaan: koivujen latvat alkoivat kuolla ja harsuuntua, tyvissä oli jo lahoa. Koivikko lienee aikanaan saanut alkunsa kasketulle maalle ja siellä laidunsivat myös lehmät.

Istutimme kaadettujen puiden tilalle hentoja, 30-senttisiä rauduskoivun taimia. Sen jälkeen taimien hyvinvoinnista on pidetty huolta perkaamalla niiden vihreille, yhteyttäville latvuksille pariin kertaan elintilaa poistamalla ympäriltä kilpailevaa lehtipuustoa.

Äitienpäiväviikonloppuna kävin katsomassa, mitä noille koivuille nyt kuuluu. Hyvää kuuluu: laskin että koivikko kasvaa tänä kesänä sellaiset kahdeksan kuutiometriä puuta hehtaarille. Siis kasvaa, ellei mitään tuhoja satu. Se tarkoittaa hiilensidonnassa, tuossa tämän hetken muotiasiassa sellaista seitsemää hiilidioksiditonnia kasvuun sidottua kasvihuonekaasua hehtaarille.

Nyt - osin hallitusneuvotteluihinkin liittyen - Suomessa keskustellaan paljon siitä, paljonko metsiämme voidaan kestävästi hakata. Toivottavasti päätöksissä muistetaan, että kaikki elollinen kuolee joskus. Hoitamaton lehtipuuvitikko, jossa latvukset eivät ole kunnossa, ei juuri hiiltä runkoihinsa sido.

Se sama pätee sekä ihmiseen että puuhun täällä Impivaaran mailla: latvaansa kannattaa kurottaa ylöspäin ja pitää kunnossa.

Luonto antaa erilaisia näkökulmia, eli kun kirjailija kävi metsätöissä

Tiistai 27.11.2018 klo 8:02

Vietin pidennetyn viikonlopun pienellä metsäpalstallani. Aikoinaan olisin kirjoittanut, että tein taimikonhoitoa raivaussahalla. Nykyisin kai kuuluu sanoa, että hoidin yhteyttäviä latvuksia hiilivarastonhoitajana. Kumma juttu – edes mieli ei tullut yhtään mustaksi!

Raivaussahatyö on aina ollut minulle herkkua. Jopa näillä syksyisillä keleillä, kun muutaman tankillisen sahattuaan huomaa kosteuden tulevan läpi housujen polvista, ja kevyttä valkoista lunta pölisee puiden oksilta olkapäille sulamaan. Lyhyen päivänvalon aikana ehtii miettiä sahatessaan monta asiaa.

… kuten sitä, miten vaikeaa suomalaisen metsänomistajan on saada taimikostaan yhtenäistä puupeltoa. Suhteellisen pieneltä taimikkokuviolta löytyy monenlaista. Osa siitä on niin kivistä ja vaikeakulkuista, että se jää suosiolla pihlajien ja muiden sitkeiden luonnontaimien valtakunnaksi. Osalta kuviota hirvet ja myyrät söivät heti kärkeen sinne istutetut taimet kesällä/talvella 2003. Kerran istutin uudet, ja nekin syötiin.

Osalla kuviota kosteus on tappanut männyt, ja luonto on tuottanut siihen kohti hieskoivutureikon. Harvensin sen kasvukuntoon. Toisin paikoin männyt ovat kasvaneet hyvin – mutta mitenkähän käy hirvien kanssa ensi talvena? Aikanaan aukolle jättämistäni pienistä harmaalepistä on tullut komeita ja järeitä jättöpuita.

… kuten sitä, että saamme olla paljosta kiitollisia sille isäni sodan käyneelle sukupolvelle, joka ryskäsi metsissä huonoissa kamppeissa nälkäpalkoilla pohjia tämän päivän yhteiskunnalle. Minä en edes uskalla lähteä metsään ilman mukavia turvakenkiä ja -asusteita. Se ikäluokka teki työnsä missä sattuu paikatuissa sarka- ja villavaatteissa ja kumisaappaissa.

… ja sitä, miten luonto antaa aina osakseen saapuvalle uusia ideoita ja rauhoittaa. Yksi – ainakin tässä vaiheessa vielä hyvä – kolumni-idea ja novellin poikanen jäivät päähän pyörimään. Eivät ne sinne olisi hakeutuneet kirjoituspöydän äärellä.

Avohakkuun puolesta ja sitä vastaan - kansalaisaloite herättää monenlaisia ajatuksia

Lauantai 19.5.2018 klo 18:11

Olen suhteellisen pienen metsätilan omistaja, kuten moni muukin suomalainen. Lisäksi olen käynyt aikanaan metsäalan kouluja. Tuolloin - 1980-luvulla ja 90-luvun alussa - luonnon monimuoitoisuudesta ei puhuttu niin paljon kuin nyt. Ehkä sen säilymistä pidettiin meille annettuna, itsestään selvänä.

Omilla tiluksillani on harjoitettu jo edellisen omistajasukupolven aikana sekä avohakkuuseen perustuvaa metsätaloutta että jatkuvaa kasvatusta, uuden puusukupolven kasvatusta vanhemman alla. Samoja menetelmiä harjoitan edelleen.

Siksi seuraan mielenkiinnolla nyt käytävää keskustelua luontojärjestöjen kansalaisaloitteesta avohakkuiden kieltämisestä Metsähallituksen mailla. Tästä kansalaisadressista kertoo muun muassa Keskisuomalainen 19. toukokuuta hyvin taustoittavalla jutulla.

Kummallakin uudistamismenetelmällä on hyvät ja huonot puolensa. Myönnetään, avohakkuuaukko ei ole järin kaunis ennen kuin siihen saadaan nousemaan uusi taimikko. Toiselta puolen keskustelussa tunnutaan usein unohdettavan, että puu on ihmisen lailla elävä ja kuoleva yksilö. Rapistuminen alkaa useimmiten ennen sataa ikävuotta, kuten ihmiselläkin. Kuolevan vanhan puun puuaineksen lahoaminen tuottaa hiilidioksidipäästöjä.

Lisäksi moni eliölaji vaatii menestyäkseen avoimia kasvupaikkoja, esimerkkinä vaikkapa itsekin arvostamani vadelma. Hiljattain hämmästyin kun kuulin, että taantuvaksi luultu näätäkanta onkin lähtenyt nousuun nuorissa metsissä menestyvien jyrsijäkantojen turvin. Täyspeitteiseen metsätalouteen siirtyminen edellyttäisikin metsäpalojen sallimista ja tuntuvaa lisäämistä keinotekoisesti.

Aion itse jatkaa molempien menetelmien käyttämistä metsissäni. Sinne, minne luonto lahjoittaa hyvää taimiainesta, sitä on ihmisen turha kantaa säkissä. Toiselta puolen, viidellä vuosikymmenellä samoja metsiä kävelleenä olen nähnyt, ettei niitä hyviä luonnontaimia nouse lähellekään kaikilla maaperillä ja kasvupaikoilla.

Lisäksi on muistettava, että metsän kasvatuksen ja hoidon on jatkossakin annettava elantoa monille meistä. Pelottaa ajatus, että jatkuvan kasvatuksen nimissä metsäkuviolla ryhdyttäisiin käymään raskailla korjuukoneilla nykyistä useammin korjaamassa entistä pienempiä puumääriä.

Seurauksena ei voisi olla muuta kuin suurempia korjuukustannuksia, enemmän korjuuvaurioita jääviin puihin ja kasvavia luonnontuhoriskejä. Siinä leikissä tietää jo historian valossa, mikä ja kuka joutuu joustamaan: metsänomistaja ja hänen työlleen saamansa palkka.

Nämä kansalaisaloitteet ja niiden netissä tapahtuva nimien keruu ovat hienoja asioita. Kaipaisin kuitenkin yhtä lisäsaraketta kunkin allekirjoittajan nimen perään: Mistä maallisesta hyvästä kyseinen henkilö on valmis luopumaan, jos aloitteen hyvä asia toteutuu? Saastuttavasta lentomatkailusta etelään? Yksityisautoilusta? Paperin (eli selluloosan) käytöstä?

Olisi hienoa, jos ihminen sitoutuisi nimikirjoituksellaan johonkin tuollaiseen asiaan. Silloin adressit muuttuisivat konkretiaksi.

Talvi on eläimille luonnossa vaarallista aikaa

Lauantai 17.2.2018 klo 10:12

Tänä aamuna näin aamulenkillä valkoisen metsäjäniksen. Olinpa siitä mielissäni! Tutkijat sanovat, että ilmastonmuutos on tälle ikivanhalla Suomen metsien asukille myrkkyä. Runsastuva rusakkokanta kilpailee samoista ruokamaista, ja pedot saavat paljastavan valkoisen metsäjäniksen helpommin kiinni silloin, kun maastossa ei ole paksua lumikerrosta.

Tällä viikolla istutin oman Suomi 100 vuotta -juhlametsikköni

Perjantai 2.6.2017 klo 19:51

Tällä viikolla kuokin ja kylvin kiviseen rinteeseen alun uudelle metsälle.

Edellisen puusukupolven kasvatti alulle Antti Brandt, silloinen metsänomistaja. Brandt, kolmen lapsen isä, kaatui Laatokan Karjalassa lokakuussa 1941.

Hänen laillaan minäkään en tule näkemään näitä puita täyskasvuisina. Metsässä löytää aina mittasuhteita turhille hörhellyksilleen ja kiireilleen.

Susanna Koski, metsänhoito ja sanojen monta merkitystä

Maanantai 24.10.2016 klo 7:08

"Missä tahansa liikkuu ja katsoo ympärilleen, niin voi nähdä tekemätöntä työtä, mitä joku voisi tehdä. Riittää, kun istuu autoon tai junaan ja katsoo metsään."

Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski sanoi näin Ylen A-talk -ohjelmassa 29. syyskuuta. Hän sai sanoillaan aikaan melkoisen kalabaliikin sosiaalisessa mediassa ja iltapäivälehdissä. Luulen, että se tuli hänellekin yllätyksenä.

Yhteiskunnassa, jossa melkein jokaisella on hallussaan koulussa opetettu lukemisen taito, toisen sanojen kääntely ja märehtiminen saa koko ajan suuremman merkityksen suhteessa varsinaiseen asiaan.

Meillä on käytössämme Facebookin - ja tämän blogin - kaltaisia alustoja sanojemme esille tuomiseen. Viesti syntyy näppäimistöllä sekunneissa. Se lähtee maailmalle niiden sadasosissa. Siinä välissä ei välttämättä tarvitse edes ajatella.



Tuskinpa Ateenan kaupunkivaltion aikaiset viisaat osasivat kuvitella tällaista kehitystä, kun he kilpailivat vapaiden miesten kokouksissa siitä, kuka parhaiten ja kauneimmin vertauksin osasi perustella oman kantansa asioihin.

Kosken sanoissa nähtiin lähinnä ylimielisyyttä ja töykeyttä. En tiedä, johtuneeko se suomalaisesta kansanluonteesta. Tai peruskoulun liian suppeasta äidinkielen opetuksen tuntimäärästä.

Kenties antiikin Kreikassa Kosken sanoihin olisi osattu tarttua toisin: olisi lähdetty yhdessä ja kaikissa kokouksissa ideoimaan, mitä kaikkea metsä ja tekemätön työ voi sanana tarkoittaa, ja miten ne työt voidaan tehdä niin että se kaikille osallisille kannattaa. 

Olen muuten metsän kasvattina Kosken kanssa täysin samaa mieltä. Maassa, josta löytyy tilastojen mukaan lähes miljoona hehtaaria tekemättömiä nuorien metsien hoitotöitä ei ole varaa jäädä kiinni sanoihin. Mieluummin on annettava niille sisältöä.

Panaman papereita ja Osuuskunta Metsäliiton viestiä

Keskiviikko 6.4.2016 klo 7:09

Tällä viikolla jokaisessa mediassa kohkataan Panaman veroparatiisista, johon enemmän tai vähemmän isokenkäiset varakkaat ovat sijoittaneet rahojaan piiloon verottajilta ja mahdollisilta vallananastajilta. Ensimmäisenä panamalaisesta asianajotoimistosta vuotaneista tiedoista kertoi Suomessa Ylen MOT-ohjelma 4. huhtikuuta.

Samaan aikaan median vilkuilemisen kanssa luen suomalaista maatalous- ja teollistumishistoriaa. Ensi keväänä, tähän samaan aikaan viimeistelen Maataloustuottajain Kaakkois-Suomen liiton 100-vuotishistoriikkia. 40- ja 50-luvuilla Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan kylillä kiersivät talosta taloon tuottajayhdistyksistä valitut piirimiehet puhumassa isännille metsärahoista.

Metsäteollisuus oli jo tuolloin järjestäytynyt yhteistyöhön, jonka turvin yksityisiltä metsänomistajilta ostetun raakapuun hinta pystyttiin pitämään alhaisena. MTK, eli tuottajat halusivat päästä itse pöydän toiselle puolelle puunostajiksi. Sillä tavoin he toivoivat pystyvänsä nostamaan raakapuusta maksettavaa hintaa.

Piirimiehet keräsivät sitoumuksia sijoituksista Osuuskunta Metsäliiton jäsenmaksuihin ja velkakirjoihin. Summat, jotka maaseudun isoista ja pienistä taloista kerättiin olivat huomattavia. Ihmiset uskoivat asiaan.

1950-luvun puolessa välissä Osuuskunta osti Äänekoskelta selluloosatehtaan. Nyt niille samoille seutuville rakennetaan 1,2 miljardilla eurolla Metsä Groupin isoa biojalostamoa, jonka on tarkoitus tuottaa markkinasellun lisäksi puusta paljon muutakin. Keski-Suomen metsiin ja alihankintayrityksille on luvassa paljon töitä.

1940- ja 50-lukujen suomalaiset talonpojat sijoittivat Suomeen, omaksi ja kansantalouden hyväksi. Panamaan rahojaan siirtäneet ovat tainneet ajatella vain itseään. En silti osaa inhota tai tuomita heitä. Varojen siirtäminen ei sinänsä ole rikollista Suomen lain mukaan. Samaan aikaan, kun Panaman veroparatiisista kohistaan, kansalle myydään osake- ja muita rahastoja jotka sijoittavat rahojaan kehitysmaihin. Tuottojen luvataan olevan jotakin muuta kuin kituvassa Euroopassa.

Tuota eroa voisi kutsua kaksinaismoraaliksi. Kehitysmaita kutsutaan noiden rahastojen esitteissä kehittyviksi talouksiksi. Sitä ei niissä kerrota, kenen hyväksi rahat siellä jossakin paikan päällä menevät.

Melkeinpä odotan paljastusta, että jokin tai jotkin liikepankeista ovat kierrättäneet näiden "kansanrahastojen" rahoja Panaman kautta saadakseen tuotot näyttämään paremmilta. Isossa kirjassa puhuttiin jotakin ensimmäisen kiven heittämisestä. Nykyisin siitä ilmiöstä taidetaan käyttää nimeä parviäly.

Mitäs me puita halaavat suomalaiset - We wierd tree-hugging Finns

Tiistai 22.3.2016 klo 6:51

Vuonna 2010 julkaisin romaanin nimeltään Kuolleita unelmia. Se kertoo Haliwood-nimisestä suomalaisesta hirsitalotehtaasta. Tehtaan perustaja haki voimaa itseensä halaamalla suurta, tehtaan pihalla kasvavaa mäntyä. Teos julkaistaan ranskaksi tänä keväänä.

Olinpa mielissäni, kun luin hiljattain lehdestä Lapin Sirkkaan perustetusta HaliPuusta. Ihmiset ympäri maailman voivat adoptoida itselleen halipuuksi jonkun tilan puista. He voivat seurata sen elämää netissä, ja halutessaan käydä halaamassa sitä.

Ajatus metsän parantavasta voimasta on vanha ja tosi. Hyvä, että se aletaan vihdoinkin taas ymmärtää.

---

Six years ago I published a novel called Kuolleita unelmia (Dead dreams). It is a story about a company called Haliwood. It's products are log-builded houses. Man, who established Haliwood used to go and hug a big pine which was growing in the middle of production area. It gave him stregth to do it all, and with success. Novel will be published in french this spring.

I was very pleased, when I recently read about hugging trees at Sirkka in Lappland. At HaliPuu You can choose Your own tree to hug. You can observe it's life through Internet. When needed, You can go and give a hug to the tree You have adopted.

Knowledge about healing powers of forests has been there thousands of years. I'm glad that we understand it once again.

Metsät ja terveys - uusia näkökulmia ranskalaisille

Maanantai 13.10.2014 klo 15:22

Sain taannoisella Ranskan matkallani keskustella ranskalaisen yleisön ja arvostamani kirjailijakollega Johanna Sinisalon kanssa metsistä ja niiden merkityksestä suomalaisille. Johanna näkyy palanneen tähän lempiaiheeseeni tämänpäiväisessä Hesarin kolumnissaan.

Juuri tämänsorttisesta kulttuuriviennistä (ja myös -tuonnista) tykkään. Jos ja kun pääsemme kertomaan omasta maastamme jotakin muille kansakunnille, se jos mikä lisää ymmärrystä toisiamme kohtaan.

Kulttuuri - varsinkin, jos sen suomentaa tavaksi elää ja olla - on silloin taiten käytetty voimavara yhteyden luomiseen ihmisten välille.

Vanha valokuva kertoo ajan muuttumisesta

Tiistai 13.5.2014 klo 9:01

60-luvulla otetussa mustavalkokuvassa isäni ja vanhemmat veljeni ovat raivaamassa uutta peltoa. Oli työmaalla monesti äitinikin, mutta ei tässä kuvassa.

Pyysin veljeäni etsimään kuvan äitienpäiväksi. Kävin silloin synnyinseudullani Kivijärvellä raivaamassa kuusikkoa, jonka istutin 1980-luvulla. Isäni ja äitini raivasivat tuon suopalan pelloksi juuri 60-luvulla. Vilja ja heinä eivät koskaan kasvaneet kunnolla turvemaalla. Jotakin siitä puuttui. Mutta kuuset ovat venyneet pituutta hyvin - kohta on ensiharvennuksen aika.

Ihmisen teologiasta metsän teologiaan

Maanantai 5.5.2014 klo 13:19

Sain juuri luettua loppuun Pauliina Kainulaisen kirjoittaman kirjan Metsän teologia (Kirjapaja 2013). Kainulainen on kontiolahtelainen teologian tohtori ja pappi.

Mielenkiintoinen kirja. Kainulainen kirjoittaa mm. siitä, kuinka puut ovat aina olleet meille suomalaisille tärkeitä henkisiä ja taloudellisia tukipilareita. Puut on tunnettu hyvin: on tiedetty, mihin kutakin puulajia voi käyttää, ja pyhillä pitämyspuilla on ollut monenlaisia tehtäviä.

Puille on uskottu huolet, niiltä on pyydetty apua ja niiden on uskottu voivan niin halutessaan pystyvän vahingoittamaan ihmisiä. Puita on sekä kunnioitettu, arvostettu että pelätty.

Kainulainen on huolissaan siitä, kuinka me ihmiset olemme erkaantuneet tai erkaantumassa metsästä ja luonnosta. Meitä vaaditaan noudattamaan lineaarista aikakäsitystä, vaikka luonnossa aika kulkee sykleissä: päivää seuraa ilta, yö ja uusi aamu, kesää syksy, talvi ja kevät jne. Teemme monia asioita tätä luonnonkiertoa vastaan.

Metsän teologia -kirjassa Kainulainen kaipaa jonkinlaista paluuta luontoon. Koska hän on kristitty teologi, hän näkee mieluusti paljon yhtymäkohtia kristinuskon ja metsän teologian välillä. Se vähän häiritsi lukukokemustani: eikö muistakin uskonnoista löydy yltä kyllin luonnosta otettuja vertauksia ja kehotuksia kohtuuteen elämän nautinnoissa? Miksi länsimainen, paljon kristinuskoon pohjautuva elämäntapa on onnistunut turmelemaan niin paljon maailmaamme?

Osin teologinen näkökulma teki kirjan tällaiselle maallikolle vaikealukuiseksi. Kirjassa on kuitenkin hyviä huomioita nykyajasta ja -maailmasta. Kuten vaikkapa tämä:

Ikiaikainen taigan ihmisen mielenmaisema on ollut perusluonteeltaan säilyttävä, ei valloittava. Avainsana on ollut tasapaino. Se on merkinnyt luonnonvarojen kohtuullista hyödyntämistä, jotta selvittäisiin seuraavaan vuoteen ja silloinkin tultaisiin toimeen.