Keskiviikko 13.12.2017 klo 10.14
Vedin eilen pitkästä aikaa kirjoittamiseen liittyvän koulutustapahtuman. Tapoihini kuuluu – entisenä 4H-neuvojana – laittaa koulutettavat itse töihin. Tällä kertaa se oli helppoa: kaikki läsnäolijat olivat kokeneita tekstintuottajia, valmiita lähtemään mukaan leikkimieliseen luomisen työhön.
Sana leikki sopii pirskatin hyvin sanan luovuus yhteyteen. Työelämässä deadline, valojen sytyttäminen työhuoneeseen ja annettu määräaika valmiin (lue: erinomaisen) uuden idean työstämiseen on monesti kova pieti kenelle tahansa. Aika lymyilee jossakin takaraivossa. Samoin se ihan itse tehty piru, joka kuiskuttelee että tästä saisi vielä paremman.
Totuus ainakin minulla, ja uskon että monella muullakin on se, että kaikista parhaat ideat tulevat täysin pyytämättä ja yllätyksinä. Polttopuusavotalla, koiralenkillä, ruokaa laittaessa. Missä tahansa.
Peliteollisuudessa ja mainostoimistoissa tämä on tajuttu aikoja sitten. On helppo hymähtää tällaisen yrityksen pingispöydälle pyhitetylle toimistohuoneelle. Todellisuudessa se tila voi olla yrityksen tuottavin huone.
Luovuus ei tarvitse noita kuuluisia avokonttoreita, ei ihmisten altistamista jatkuville häiriöille ja toistensa kohtaamisille. Kukin kirjoittaja kyllä etsiytyy alitajuntansa ohjaamana paikkaan, jossa juuri hänen luovuutensa kukkii.
Ei se vaadi aina edes sähköä eikä tietoverkkoa: vahakantisia vihkoja saa vielä monesta kaupasta.
|
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
kirjoittajan työ,
kirjoittajakoulutus,
luominen,
luovuus,
deadline
|
Tiistai 15.4.2014 klo 9.35
Kirjoitan parhaillaan erästä pitkää tarinaa. Idea siitä jäi päähäni jo vuosia sitten. Sen jälkeen tarinasta syntyi vähä vähältä sen ensimmäinen versio: hätäisiä pätkiä, ajatuksia henkilöhahmoista, ranskalaisia viivoja siitä mitä ehkä tulee tapahtumaan.
Toinen versio tarinasta oli noiden itujen liittämistä yhteen, aikatasojen viilaamista, lihan antamista ihmisille, sen ympäristön tarkempaa luomista jossa he elävät ja kuolevat. Toinen kirjoituskerta on monesti paras: alan tuntea, kuinka tarina ja sen henkilöt hengittävät omilla keuhkoillaan. Joskus – valitettavasti – tarinan luominen tyssää siihen: huomaan itsekin ettei se ole vielä kypsä jäämään eloon.
Kolmas kirjoittamiskerta paljastaa karuja totuuksia: tapahtumien ajoitus ei täsmää, olen kirjoittanut liian pliisuja ja kuluneita sanontoja, jokin ihmisen hahmo ei toimi, tarinassa on aukkoja, siinä on jossakin kohti ylimääräisiä osia.
Kolmas kerta on minun tarinanluontitavassani se kaikista vaikein, monesti yhtä helvettiä. Silloin minun on oltava armoton itse luomaani pientä maailmaa kohtaan. Viilaan, mitätöin, kyseenalaistan, poistan, vaihdan, rytmitän uudelleen. Muuten tarina ei kanna koskaan itse itseään.
Kunhan tämä raskas vaihe on käyty, olen valmis puolustamaan kynsin hampain tarinan eteen tekemiäni ratkaisuja. Kaikella on paikkansa, kun tarina joskus – toivottavasti – päätyy siitä pitävän kustannustoimittajan ja muiden lukijoiden luettavaksi. Niin se on – ainakin minun mielestäni.
Parasta tässä kolmannen kerran helvetissä on se, että tiedän nyt tarkkaan, miksi tarinan kirjoitan. Se kiteytys, yksi pieni lause joka kertoo kaiken kahdensadan sivun tarkoituksesta on löytynyt.
|
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
Kirjailijan työ,
kirjoittaminen,
tarina,
tarinan luominen,
teema
|
Sunnuntai 8.1.2012 klo 12.40
Kirjailija Kreetta Onkeli kirjoitti taannoisessa Kirjailija-lehden (4/2011) kolumnissaan havainnostaan, että jokaisella merkittävään tuotantoon yltäneellä mieskirjailijalla on ollut elämässään pitkäaikainen, järkevä ja kannustava elämänkumppani. Ja että useimmat pitkän uran kirjoittaneet naiskirjailijat ovat yksineläjiä kumppaninaan erakkous, erämaa tai alkoholi.
Kolumnin aiheeseen tarttui mm. Kymen Sanomat (7.1.2012). En tiedä, kirjoittiko Kreetta Onkeli nuo lauset kurillaan. Mutta hyvin usein kirjailijan työhön liitetään mielikuvissa juuri alkoholismi ja yksinäisyys. Täytyy myöntää, en tunne yhtään pahasti alkoholisoitunutta ja edelleen aktiivisesti kirjoittavaa kirjailijaa.
Kirjan suunnittelu, kirjoittaminen ja työstö vaatii nimittäin rautaisten perslihasten lisäksi sellaista turnauskestävyyttä, jota alkoholi ei tuo. Ja yksinäisimmän tuntemani ihmisen tapasin kymmenien ihmisten muodostaman niin sanotun työyhteisön keskeltä.
Sen sijaan oikeanlaisen, ymmärtävän elämänkumppanin ja läheisen ihmisen merkitys on suuri missä tahansa ammatissa toimivalle ihmiselle. Se väite on helppo allekirjoittaa, niin miesten kuin naistenkin kohdalla.
On myös todistettu, että mieskirjailija pystyy pitämään huolta lapsistaan siinä missä nainenkin.
|
|
Kommentoi kirjoitusta.
Avainsanat:
yksinäisyys,
kirjailijan työ,
luominen,
Kreetta Onkeli,
Kirjailija
|
|
|
