Mitä minä vastaan Raymond Chandlerin teeseihin rikoskirjallisuudesta?

Perjantai 9.2.2018 klo 15.19

Kaikki se minkä kirjailija oppii romaanin kirjoittamisen taidosta tai ammatista nakertaa hänen tarvettaan tai haluaan kirjoittaa ylipäätään mitään. Lopulta hän hallitsee kaikki temput eikä hänellä ole mitään sanottavaa.

Raymond Chandler, Helmistä on vain harmia. WSOY 1971.

Luin pitkästä aikaa taas tämän rikoskirjallisuuden suuren nimen novellikokoelman. Siihen kuuluu myös hänen kuuluisa rikoskirjojen kirjoittamista ja kirjoittajia ruotiva esseensä Se murhaa joka osaa.

Vuonna 1950 ensimmäisen kerran ilmestyneessä esseessään mestari ruotii terävällä kynällä alaa, jonka hän tunsi. Listaan seuraavassa muutamia hänen ajatuksiaan ja pohdin, mitä itse niistä ajattelen.

Salapoliisiromaanin perustyypin tunnepohjana on aina ollut ja on edelleen se, että murha huutaa selvittämistään ja oikeus tapahtuu.

Tuo pitänee suurelta osin paikkansa tänäkin päivänä. Ainakin kritiikkejä lukiessa huomaa monesti lukijan pettymyksen, jos murhaa ja sen oikeudenmukaista kiinnijäämistä ei tarinassa tapahdu. Minusta se on kirjailijalle sekä selkänoja että kiviriippa: on hienoa jos tietää, mitä lukijakunnan valtaosa tarinalta odottaa. Toisaalta se on rasite, jos ja kun haluaa käsitellä rikostarinan kautta muutakin kuin rumaa rikosta klassisessa Whodunnit-hengessä.

Olisi naurettavaa, ellen omia tarinoitani tarkastellessani toivoisi niiden olevan parempia. Mutta jos ne olisivat olleet paljon parempia, niitä ei olisi julkaistu.

Raymond Chandler loi oman tyylinsä ja Philip Marlowe -päähenkilönsä kirjoittamalla henkensä pitimiksi kovapintaisia rikostarinoita 1920- ja 30-luvuilla ilmestyneisiin aikakauslehtiin. Oli selvää, että hän tiesi millaisia tarinoita häneltä haluttiin ostaa. Nyt lehtiin kirjoittamisen tuotot taitavat olla häviävän pieni osa rikoskirjailijoiden leivänhankintaa. Tähän hänen tokaisuunsa törmää kuitenkin edelleen kirjamaailmassa: olen saanut muutamankin kielteisen julkaisupäätöksen tarjokkaastani sen vuoksi että kustantamoon haluttiin trilleriä, kun minä halusin tehdä jotakin muuta. Toistaiseksi en ole antanut asiassa periksi.

Murhajutulla on myös masentava taipumus itseriittoisuuteen: se ratkoo omat ongelmansa ja vastaa omiin kysymyksiinsä. Keskusteltavaksi ei jää mitään – paitsi se, onko se kirjoitettu niin hyvin että sitä voidaan pitää kunnon romaanina, ja sitähän eivät puolimiljoonaisen menekin takana olevat ihmiset pysty kuitenkaan sanomaan.

Kirjailijan tehtävänä on luoda paperille oma pieni maailmansa, johon hän saa luvan kanssa huijata lukijansa mukaan. Kumpikin osapuoli tietää, ettei kaikki pidä siinä maailmassa paikkaansa. Kuitenkin siellä on oltava joitakin turvallisia ja arkipäiväisiä kiinnekohtia, joista lukijalla on omakohtaisia havaintoja. Esimerkiksi henkilöhahmojen tunnetilat ja tavat reagoida tarinan tapahtumiin ovat tällaisia asioita. Ellei niitä löydy, jää lukijalla hyvin vähän tarpeita oman lukukokemuksensa rakentamiseen. Tällaisiakin romaaneita on tullut luettua.

Keskitason salapoliisitarina ei luultavastikaan ole yhtään sen kehnompi kuin keskitason romaani, mutta keskitason romaaniapa ei koskaan saa nähdäkseen. Sitä ei julkaista. Keskitason – tai himpun verran sitä parempi – salapoliisitarina julkaistaan. Ja paitsi että se julkaistaan sitä myydään pieniä eriä kirjastoille ja sitä luetaan.

Tästä olisi haastavaa keskustella joskus julkaisupäätöksiä kustantamoissa tekevien ihmisten kanssa. Onko tosiaan niin, että rikosromaanien käsikirjoituksia luetaan eri sihdin kera kuin niin sanottuja kaunokirjallisia käsikirjoituksia? Jos näin on, niin miksi? Olen koko vaatimattoman kirjailijanurani ajan ajatellut, ettei rikosromaani saa erota kieleltään, rakenteeltaan eikä muiltakaan laadullisilta tasoiltaan muista romaaneista. Suurimman osan muistakin romaaneista voi jollain kriteerillä luokitella rikostarinoiksi – niissäkin tapetaan ihmisiä ja ratkotaan ihmisten välisiä ristiriitoja.

Jokainen salapoliisiromaanin kirjoittaja tekee virheitä eikä kukaan koskaan tiedä niin paljon kuin pitäisi.

Tässä kohti Chandler käyttää esimerkkinä toista suuruutta, Arthur Conan Doylea. Totta, hänenkin Holmes-tarinoistaan löytää asiavirheitä jos niitä haluaa etsiä. Itselleni taustamateriaalin ja fakta-aineiston kerääminen ennen varsinaista kirjoitustyötä on monesti silkkaa nautintoa: saan upota sellaisiin asioihin ja maailmoihin, mistä minulla ei ole ennestään hajuakaan. Mikä parasta, saan luvan kanssa huijata tulevaa lukijaa muka-osaamisellani! Silti hirvittää joka kerta kun uusi romaani julkaistaan, mitä kaikkia faktapuutteita sieltä löytyykään.

Englantilaiset eivät ehkä aina ole maailman parhaita kirjailijoita, mutta he ovat ehdottomasti parhaita ikävystyttäviä kirjailijoita.

Tässä – vaikkakin vinosti hymyillen – olen mestarin kanssa samaa mieltä. Briteillä on myös rikoskirjallisuudessa taakkanaan valtavan pitkä ja kunniakas perinne. Sen huomaa monesti kun aloittaa uuden, ehkä herraskartanoon tai yliopistomaailmaan sijoittuvan brittidekkarin katsomisen tai lukemisen. Historia paistaa kerronnassa läpi. Milloinkahan Suomessa päästään samalle tasolle? Toivottavasti ei ihan heti.

Huono kirjailija on epärehellinen tietämättä sitä itse, ja laatuunkäypä kirjailija voi taas olla epärehellinen, koska hän ei tiedä mistä voisi olla rehellinenkään. Hän kehittelee mutkikkaan murhasuunnitelman ja lyö ällikällä laiskan lukijan, joka ei viitsi ryhtyä erittelemään yksityiskohtia, ja hän lyö ällikällä poliisinkin, jonka tehtävänä noiden yksityiskohtien selvittäminen on.

Pahin kannustus, jonka lukija voi kirjailijalle mielestäni suoda on lausahdus: ”Kirjasi oli tosi hyvä!” Se tuntuu samalta kuin selkään taputus maaliin neljäntenä tulleelle kestävyysjuoksijalle. Mieluummin kuulisin jonkin yksityiskohdan tai kysymyksen kirjastani, jota lukija jäi miettimään. Näin on, vaikka tiedänkin että rikosromaani saattaa pahimmillaan olla toiselle meistä viihdettä, toiselle työtä.

Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä.

Olen kokenut sekä lukijana että kirjoittajana joskus flow-tilan: kaikki ympärillä oleva häviää, jäljellä olen vain minä ja käsillä oleva tarina. Se on tunne, jonka haluaa kokea aina uudelleen, ja suoda mahdollisimman monelle. Kirja on hitsin hieno pakopaikka kaikelle arjelle: siitä ei tule krapulaa. Tosin, riippuvuutta saattaa esiintyä…

Kieli alkaa aina puheesta ja sitä paitsi tavallisten ihmisten puheesta, mutta kun se kehittyy niin pitkälle, että siitä tulee kirjallisen ilmaisun väline, se vain näyttää puheelta.

Taidatkos tuon paremmin sanoa? Suurin osa meistä kirjainten tuhertelijoista ei koskaan pääse tuolle tasolle. Aleksis Kivi pääsi, samoin Donald Westake ja Raymond Chandler parhaimmillaan. Samoin moni muu. Hyvä kirja ei puhu mitä sylki suuhun tuo, sanaa vittu ei tarvitse toistaa neljäätoista kertaa yhdellä sivulla kertoakseen, että nyt päähenkilöä vituttaa. Bussissa kuulemani mukaan arkielämässä tarvitsee.

Kaikessa mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus. Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä, jos on kysymys varsinaisesta tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.

Tuolla kriteerillä rikosromaanit – tai ainakin parhaat niistä – ovat ehdottomasti taidetta. Kiitos, Mr. Chandler!

Miksi murhan viihdekäyttöä ei kriminalisoida?

Sunnuntai 16.4.2017 klo 13.11

Läheisen ihmisen väkivaltainen kuolema ei ole hauska asia silloin, kun se sattuu omalle kohdalle. Silti me katsomme, luemme ja kuuntelemme pelkästään yhden vuoden aikana vähintäänkin satoja murhia, surmia ja tappoja televisiosta, elokuvista, Internetistä ja kirjoista. Jotkut sanovat sitä viihteeksi. Sanovat jopa pitävänsä siitä.

Miksi ihmeessä? Jännityksen vuoksiko? Vai siksi, että fiktiivisiin murhiin liittyy usein arvoitus, joka kiehtoo? Vai tyydyttävätkö nuo väkivallan teot omaa väkivallan tarvettamme, jota emme voi järjestäytyneessä yhteiskunnassa purkaa luonnollisesti?

Toisen ihmisen kohteleminen kaltoin toimii ajurina monessa hienosti tehdyssä tarinassa. Myönnän, syyllistyn itsekin kirjoittajana tuohon samaan asiaan.

Silti sitä on joskus syytä ihmetellä.

Dekkarit ovat muutakin kuin kesälukemista

Lauantai 20.6.2015 klo 8.19

Juhannuksen seutu on minulle myös lukemisen aikaa. Parin rauhoittumiselle varatun päivän aikana on hyvä lukea muutama ajatuksia herättävä kirja.

Aloitin lukemalla brittiläisen Victor Canningin vuonna 1987 suomeksi ilmestyneen romaanin Katoamispiste (Kustannus Oy Jalava). Teos luokiteltaneen trilleriksi. Minulle se tarjosi hyvää aivovoimistelua.

Dekkareita pidetään nykyään ennen kaikkea viihdelukemistoina. Olen aina sotinut tätä ajatusta vastaan. Parhaimmillaan hyvä jännityskirjallisuus tarjoaa ajatuksia, ihmis- ja ajankuvaa sekä yhteiskunnallisten epäkohtien pohtimista.

Canning (s. 1911) kuuluu samaan takavuosien menestyneiden brittijännityskirjailijoiden kermaan kuin esimerkiksi Desmond Bagley ja Brian Callison. Nykyisin nuo minun lapsuusvuosikymmenieni hyvät tuttavat on melkein jo unohdettu.

Se on sääli. Bagleyn, Callisonin ja Canningin kirjoissa ei juuri mässäillä verellä eikä roiskeilla. Niiden kieli on kuitenkin kaunista, ja ne vievät lukijansa mielikuvituksen erilaisiin paikkoihin ympäri maailmaa.

Parhaimmillaan niissä on myös hyvä psykologinen ote – lukekaapa vaikka Canningin romaani Murhaaja etsii murhaajaa (Gummerrus 1968) tai Callisonin humoristinen Maltan kaappari (Tammi 1981).

Ukraina on osa perinteistä tappotannerta

Perjantai 23.1.2015 klo 10.52

Luen parhaillaan historioitsija Timothy Snyderin tietokirjaa Tappotanner (Siltala 2014). Kirja kertoo Neuvostoliiton ja Saksan vuosina 1933-1945 Puolan, Ukrainan, Valko-Venäjän, Baltian ja Länsi-Venäjän alueella surmaamista noin neljästätoista miljoonasta siviilistä ja sotavangista.

Kirja on juuri nyt ajankohtainen: samoilla Ukrainan alueilla, joilla Josef Stalin tapatti maatilojen kollektivisoinnin nimissä kolme miljoonaa talonpoikaista ihmistä nälkään ja pakkotyöhön, taistellaan taas. Hallitsija on Moskovassa vaihtunut, mutta Ukrainan maantieteellinen paikka Länsi-Euroopan ja Venäjän välillä ei ole muuttunut miksikään.

Kirjan kuvailema vyöhyke Itämereltä Mustallemerelle on eräs verisimpiä tappotanteireita jonka ihmisen historia tuntee. Tuolla seudulla ovat taistelleet melkein kaikkien niin sanottujen sivistysvaltioiden armeijat tai niiden yksittäiset sotilaat.

Professori Snyderin kirja kertoo samoista teemoista kuin oma romaanini Niobe: jos kansallissosialistinen Saksa olisi voittanut sodan, itäinen Eurooppa olisi puhdistettu slaaveista ja muista niin sanotuista ali-ihmisistä. Kärsijät olisivat silloinkin olleet tavallisia siviilejä.

Enpä usko, että sellainen puhdistus olisi tehnyt tästä maailmasta yhtään parempaa. Surullista, että tämän aamun lehdestä luin Ukrainan separatistien marssittavan vangitsemiaan Ukrainan armeijan sotilaita kaduilla ihmisten pilkattavana.

Tappotanner on ruma mutta kuvaava nimi.

Murhalauantai kutsuu Pyhtäälle

Maanantai 14.10.2013 klo 8.06

Sudenmaa-kirjojani voi lukea myös sähköisesti

Maanantai 24.9.2012 klo 7.29

Kymenlaakson kirjastot ovat aloittaneet sähkökirjojen lainauksen aktiivisen markkinoinnin. Asiasta löytyy tietoa mm. kirjastojen yhteisestä Kyyti-palvelusta. Liian iso juttu, eli neljäs Reijo Sudenmaa-sarjan romaanini näkyy olevan yksi "myynnin" kärkenä olevista kirjoista. Myllylahti Oy:n kustantaman MyrhaMylly-sarjan teokset tehdään kaikki saman tien myös sähkökirjoiksi.

Kirjailijan kannalta asia on mitä kannatettavin - kunhan tekijänoikeuksia kunnioitetaan, ja kirjailija saa työstään saman, vaikkakin tasoltaan vähäisen korvauksen kuin paperikirjojenkin lainaamisesta. Kansalaisilla alkaa olla jo niin paljon erilaisia sähköisiä lukulaitteita käytössään, että ennen pitkää jokin toista parempi formaatti lisää ihan oikeasti sähkökirjojen lukijamäärää. Näin uskon.

Itse en ole vielä päässyt sähkökirjaa lukemaan. Omaa henkistä laiskuutta, suurimmaksi osaksi. Paperinen käyttöliittymä tuntuu edelleen siltä kaikkein parhaimmalta...

Äärikristillisyyden ja tappamisen syy-yhteyksistä

Maanantai 25.7.2011 klo 7.27

Norjassa kymmeniä ihmisiä surmannutta A.B. Breivikiä on kutsuttu mediassa tapahtuman jälkeen äärikristityksi. Äärikristillisen elämänkatsomuksen on katsottu olleen yksi hänen tekonsa motiiveista. Toivoisin, että joku avaisi sanonnan, kertoisi mitä sillä tarkoitetaan.

Ihmisiä on tapettu maailman sivu uskonsodissa, ja valitettavasti niin tehdään edelleen. Siitäkin huolimatta, että melkein kaikissa suurissa uskonnoissa ja filosofioissa on kirjattu ylös se sama ajatus, joka löytyy Raamatun Vuorisaarnasta: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.

Brahmalaisuuden suuriin kirjoihin lause on kirjattu  näin: Älä tee toiselle sellaista, joka aiheuttaa sinulle itsellesi tehtynä tuskaa. Buddhan pyhät kirjat sanovat saman seuraavasti: Älä aiheuta toiselle sellaista kipua, jota et itsekään halua kokea. Ja juutalaistenkin teksteissä asia sanotaan suoraan: Älkää tehkö mitään sellaista kanssaihmisillenne, jota ette halua tehtävän itsellenne.

Kaikissa noissa kirjoituksissa tuo melkein sama lause on kirjattu hyvin keskeiselle paikalle. Siksi äärikristillisyys, ääri-islamilaisuus tai mikä muu ääri- tahansa kuulostaa hyvin huonolta motiivilta surmata toista ihmistä.

Vai onko kysymys pohjimmiltaan siitä, että me haluamme - tai osa meistä haluaa - aiheuttaa itselleen tiedostamattaan tuskaa, ja on siksi valmis aiheuttamaan sitä myös toisille?

Rouva Skrof toimii 70-vuotiaanakin

Maanantai 25.8.2008 klo 16.13

Sain paikattua yhden aukon sivistyksessäni. Löysin divarista Mika Waltarin dekkariklassikon Kuka murhasi rouva Skrofin?. Jostakin syystä Haminan kirjastoista sitä ei juuri tapaa. Ko. teos voitti vuonna 1938 pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun Suomen osakilpailun. Teksti täyttää siis tänä vuonna 70 vuotta.

Täytyy sanoa, että minusta tarina toimii edelleen. Toki olen nähnyt kirjan pohjalta vuonna 1961 valmistuneen elokuvan. Siihen verrattuna minulle oli yllätys, että Waltari käytti kertomuksen kertojana minä-henkilöä, eli kertoja oli komisario Palmun nuori avustaja. Sangen yleinen tapa, mieleen tulee esimerkiksi Rex Stout ja hänen Archie Goodwininsa.

Kuka murhasi rouva Skrofin? näytti minulle Waltarin humoristisemmman puolen. Felix onnellinen, Sinuhe egyptiläinen ym. ovat aika mollivoittoisia tarinoita.

Waltari oli näköjään kirjoittaja, joka osasi liikkua laajassa tunteiden kirjossa.