Sisällissodan "kotirintama" elää suomalaisessa kaunokirjallisuudessa

Torstai 5.7.2018 klo 8.03

Jututin äskettäin erästä vuoden 1918 surullisiin tapahtumiin perehtynyttä ihmistä. Hänen mielestään suomalaisessa kirjallisuudessa on kuvattu aivan tarpeeksi sen vuoden kevään taisteluita, sekä niiden aikaisia ja jälkeisiä hirmutekoja. Hänen mielestään sisällissodan ja sen seurausten kuvauksia ja pohdintaa voisi olla enemmän kotirintaman, naisten ja lasten näkökulmasta.

On totta että sotakuvauksissa painottuvat usein raakuuksien kuvaukset, kertomukset johtajien toiminnasta ja taisteluista. Nykyaikainen sota oli jo vuonna 1918 massojen sotaa: tappovälineet olivat tehokkaita, kuljetusvälineillä pystyttiin siirtämään joukkoja maan ääreltä toiselle ja tapahtumia pystyttiin seuraamaan melko tehokkaasti jo sen aikaisilla tiedotusvälineillä. Sota tapahtui laajoilla alueilla ja tuhosi isoja kaupunkeja. Sellaisessa melskeessä pieni ihminen tahtoo jäädä jalkoihin.

Esimerkiksi Kirjavinkit -nettisivusto näkyy hiljattain listanneen Suomen sisällissotaan liittyvien kirjojen arviointeja. En tiedä onko sitä tehty vieläkään tarpeeksi, mutta kyllä suomalaiset kaunokirjailijat näkyvät luoneen jo kaikenlaista ajattelun ja ymmärryksen lisäämisen pohjaksi myös kotirintamalta.

Linkki Kirjavinkkien listaan: https://www.kirjavinkit.fi/avainsanat/suomen-sisallissota/

The German War: historioitsija Stargardtin taitava analyysi natsi-Saksasta - ja ehkä myös tästä ajasta

Keskiviikko 21.3.2018 klo 14.45

Luen parhaillaan historioitsija Nicholas Stargardtin hienoa teosta The German war - A nation under arms, 1939-45 (Penguin Random House 2015).

Stargardt analysoi palkitussa teoksessaan sitä, kuinka Saksan tapainen sivistysvaltio saatiin valjastettua totaalisen sodankäynnin välineeksi II maailmansodan raskaina vuosina. Hän perustaa teoksensa aikalaisten kirjeenvaihtoon, päiväkirjoihin ja muihin tavallisten ihmisten ylös kirjaamiin lähteisiin.

Vaikuttava teos. Myös pelottava: Krimin vihreät tunnuksettomat sotilaat, Ukrainan jäätynyt konflikti ja isojen poikien välinen uhittelu muiden ydinasenappeja isommilla napeilla eivät suinkaan tapahdu ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa.

Sata vuotta sitten ei juhlittu uutta presidenttiä, vaan taisteltiin

Maanantai 29.1.2018 klo 9.43

Näinä päivinä, sata vuotta sitten ei juhlittu hillitysti ja toisten mielipidettä arvostaen tasavallan uutta presidenttiä. Alkoi kapina, sisällissota, vapaussota - kukin valitkoon nimen itse.



Kolme vuotta sitten tämä Kirjavinkeissä arvosteltu, tuosta keväästä kertova romaanini Kaksi hautaa saarella julkaistiin. Pohjatyöt olivat raskaita mutta antoisia.

Toivottavasti myös ymmärrystä antavia.

Suomellakin on oma pakolaisvenehistoriansa

Sunnuntai 15.11.2015 klo 7.44

Juha Salmisen kirjoittama näytelmä Aleksei Osipovista ja Maija Rasilaisesta saa ensi-iltansa Kuusankosken Teatterissa ensi torstaina. Kouvolan Sanomat kertoo tänään Alekseista ja Maijasta, sekä minua että Juhaa kiehtoneista henkilöistä Suomen sisällissodan ajalta.

Keväällä 1918 Suomesta lähdettiin merta pitkin pakoon moneen suuntaan. Punaiset, ja sellaiset jotka epäilivät muusta syystä voitokkaiden valkoisten hyviä aikomuksia yrittivät päästä Suomenlahtea pitkin Pietariin.

Samaan aikaan, saman meren saarilla piileskeli valkoisiksi itseään tuntevia miehiä ja muita ihmisiä, joilla oli syytä pelätä punaisten hallintoa ja pakko-ottoja punakaartiin.

Osa turvapaikanhakijoista hukkui. Osa ammuttiin. Osa vangittiin, ja vietiin vankileireille näkemään nälkää. Osa sai palata kotiinsa, koska "oikea" puoli oli voittanut.

Lähes sadan vuoden takaisissa päivissä on jotakin kammottavan tuttua.

Kevät 1918 kansakunnan muistijäljessä

Tiistai 27.10.2015 klo 6.40

Keskustelin viime perjantaina Helsingin Kirjamessujen paneelikeskustelussa neljän kirjailijakollegani kanssa historiallisen romaanin kirjoittamisesta. Useimmat meistä viidestä olimme ottaneet aiheen viimeisimpään romaaniin jostakin olemassa olleesta henkilöstä tai tapahtunesta tapahtumasta. Niinhän minäkin tein Kahdessa haudassa saarella, kun löysin Aleksei Osipovin ja Maija Rasilaisen haudan Majasaarelta kesällä 2010.

Äskettäin etsin sotasurma-arkistosta erään tuntemani ihmisen isoäidin isää. Miestä, joka vietiin keväällä 1918 jonnekin, eikä hän koskaan palannut. Siitä jäi avoin haava suvun historiaan.

Löysinkin tuon 48-vuotiaana kuolleen työmiehen ja kahdeksan lapsen isän listoilta. Pidätyksen syy: osallistuminen kapinaan punakaartissa. Rangaistus: teloitus toukokuussa 1918.

Julma aika, julma kohtalo niin monelle. Toisesta tuli syyllinen, toisesta syytetty. Sen, mihin joukkoon kukakin kuului määritteli silloinkin voittaja.

Surullisen kaunis tarina - Kaksi hautaa saarella Kirjavinkeissä

Maanantai 5.10.2015 klo 6.50

Sisällissota. Kapina. Vapaussota. Veljessota.

Kysymys ei ole Syyriasta eikä Libyasta. Ei Ukrainastakaan. Noita nimityksiä on käytetty aina tarpeen mukaan kevään 1918 tapahtumista Suomessa. Tuhannet kuolivat, tuhannet jäivät orvoiksi. Tuhannet mielet arpeutuivat siirtääkseen arvet tulevillekin sukupolville.

Tapahtumista tulee kohta kuluneeksi sata vuotta. Paljon on noita aikoja tulkittu ja tutkittu, mutta ihmisen mieli tapaa olla sellainen ettei sitä toinen voi koskaan täysin ymmärtää. Mieleeni jäivät joskus erään elämää nähneen kirkonmiehen sanat: oman perheensä keskelläkin hän tuntee olevansa usein yksin.

Kaksi hautaa saarella -romaanini esittely näkyy ilmestyneen netin Kirjavinkit-sivustolle. Kini sanoo siellä romaanista, eli Aleksei Osipovin ja Maija Rasilaisen tarinasta näin: "Raskasta ja synkkää aikaa, mutta silti kerrottu niin, että ihmisyyden ymmärtää."

Tuossa on nykyistenkin sisällissotien valossa tarinankertojalle kova tavoite. Lukija päättääköön, milloin hän siinä onnistuu.

Sodan (menetetty) sukupolvi on TV 1:ltä hyvä kesäuusinta

Tiistai 7.7.2015 klo 14.46

TV 1 esitti viime vuonna laadukkaan kolmiosaisen saksalaisen draamasarjan Sodan sukupolvi (Unsere Mütter, unsere Väter). Se kertoo viiden saksalaisnuoren kautta toisen maailmansodan kurimuksesta vuoden 1941 kesästä kevääseen 1945. Sarja uusitaan tänä kesänä. Ensimmäinen osa tulee tänään. Kiitos!

Noina vuosina miljoonat saksalaiset saivat surmansa itärintamalla, monet heistä Ukrainassa. Nyt noilla samoilla alueilla taistellaan taas. Saksa on - kuten oli myös vuonna 1941 - Euroopan kiistatta vaikutusvaltaisin valtio. Siinä roolissa vain Venäjä pystyy sen ehkä haastamaan. Jos ei muuten, niin yllättävällä käytöksellään.

Laadukasta saksalaissarjaa kannattaa katsoa. Toinen maailmansota on saksalaisille edelleen suuri trauma. Jossakin muualla siitä on tehty suuri isänmaallinen koitos, jolla perustellaan ison maan nykyisiäkin vaatimuksia.

Radiojuttua keväästä 1918, Aleksei Osipovista ja haudoista saarella

Keskiviikko 20.5.2015 klo 10.55

Eilen toimittaja Kirsi Partanen haastatteli minua uuden kirjani tiimoilta Kymenlaakson Radiossa. Juttu on nyt kuunneltavissa Yle Areenassa.

Kiitos taitavalle haastattelijalle. 300-sivuisessa teoksessa - toivottavasti - on monta särmää joihin tarttua. Seitsemän minuutin tuotosta kuunnellessani vasta oikeastaan tajusin, kuinka isoa aihetta mieleni lähti viitisen vuotta sitten työstämään.

Vajaaksihan se työstö jäi. Niin se aina jää, onneksi. Jää tarinan lukijoillekin jotakin tekemistä.

Myös nainen osaa tappaa: Hitlerin raivottaret on hyytävä kirja

Tiistai 19.5.2015 klo 7.27

Luen parhaillaan Wendy Lowerin kirjoittamaa kirjaa Hitlerin raivottaret (Atena 2014). Se kertoo siitä, kuinka saksalaiset naiset osallistuivat miesten rinnalla natsihallinnon tekemiin julmuuksiin Itä-Euroopassa.

Sodan aikana natsi-Saksa lähetti satojatuhansia naisia eri puolille valloittamaansa Eurooppaa eri tehtäviin. Tarvittiin sihteereitä, sairaanhoitajia ja muita pieniä ihmisiä hoitamaan kaikkia niitä töitä, joita suuren uuden alamaisjoukon hallitseminen vaati. Pahimmillaan naiset osallistuivat keskitysleireillä vartijatehtäviin miesten rinnalla.

Lower on tehnyt suuren työn kerätessään taustatietoa eräistä näistä naisista, joista useat painoivat itse liipaisinta. Tekojensa tekohetkellä he olivat nuoria ihmisiä. Takanaan heillä oli kuitenkin jo vuosikausien systemaattinen aivopesu julman diktatuurin koneistossa.

He tunsivat tekevänsä oikein - se ilmenee monta kertaa kirjan sivuilta. Noista ajoista on jo yli 70 vuotta. Mutta jossakin harrastetaan yhä samanlaista aivopesua toista ihmisryhmää kohtaan.

Surullista.

Kaksi hautaa saarella - punaisten Savon rintaman viimeisen ylipäällikön tarina

Maanantai 13.4.2015 klo 10.28

Toukokuussa 1918 itäisen Suomenlahden saaristossa piilotteli kahdenlaisia ihmisiä. Saarilla lymysi valkoisia, jotka olivat paenneet mantereelta punakaartin suorittamia kutsuntoja. Saarille hakeutui henkensä hädässä punaisia, joilla ei ollut voitokkailta valkoisilta muuta odotettavaa kuin teloitus tai vankileirin kurjuus.

Haminan edustalla sijaitsevalle Majasaarelle rantautui Aleksei Osipov, Sippolassa vuonna 1888 syntynyt punaisten Savon rintaman viimeinen ylipäällikkö. Aleksei oli Suomeen asumaan jääneen Venäjän armeijan sotamiehen, ja suomenruotsalaisen torpparintyttären poika. Mukanaan saarella hänellä oli morsiamensa Maija Rasilainen.

Aleksei ja Maija odottivat saarella turhaan laivaa, joka veisi heidät turvaan Pietariin. Heillä oli täysi syy pelätä voittajien saapumista: Alekseilla oli venäläinen nimi ja hän oli huonossa huudossa Kymenlaakson mahtiyhtiön - Kymiyhtiön - herrojen silmissä. Punaisten sotapäällikkönä Aleksei oli yksi niistä harvoista, jonka taitoja myös viholliset kunnioittivat. Maija oli puolestaan toiminut mantereella punaisten riveissä sairaanhoitajana.

Pelastavaa laivaa ei koskaan tullut. Aleksei ja Maija on haudattu tuolle saarelle Suomenlahdella. Tarina kertoo, että he surmasivat itsensä kun valkoisten etsintäpartio lähestyi saarta. Kävikö näin – kukaan ei ole enää kertomassa.

Kävin Majasaaressa ensimmäisen kerran kesällä 2010. Aleksein ja Maijan tarina ei jättänyt tarinankertojaa rauhaan, se oli kirjoitettava romaaniksi. Teos ilmestyy toukokuussa.

Totta se on: tarina valitsee aina kertojansa.

Kirjallisuuden yksi tehtävä on muistaminen

Torstai 1.1.2015 klo 10.41

Vuoden vaihteen toinen kiinnostava lukukokemus oli Ulla-Maija Peltosen teos Muistin paikat (SKS 2003). Kirjassaan Peltonen kartoittaa niitä tapoja, joilla vuoden 1918 sisällissodan tapahtumia on yritetty muistaa ja unohtaa aina näihin päiviin saakka.

Tuosta ajasta Suomessa kertovat lukuisat punaisten ja valkoisten surmattujen tunnetut ja tunnetut hautapaikat sekä muistomerkit. Muistomerkit auttavat suremaan menetettyjä. Ne kertovat mitä tapahtui ja valottavat tapahtumien eri puolia. Ilmankos varsinkin voitettujen punaisten muistomerkkejä on turmeltu vielä tällä vuosituhannella.

Historiallisen trauman käsittely vaatii Peltosen mukaan muistamista ja trauman aiheuttajan  kriittistä kohtaamista. Traumaa on purettava, ja sitä on toistettava jotta mitään vastaava ei enää koskaan pääsisi tapahtumaan.

Kirjallisuus on kansanperinteen ja muistitiedon ohella iso osa kansakunnan yhteistä muistia. Sota on rakkauden ja kuoleman ohella yksi kaunokirjallisuuden kestoaiheista. Vielä 1970-luvulla joka kuudes suomalainen kaunokirjallinen teos käsitteli jollakin tavalla sotaa.

Suomalaisten sotakirjojen aika ei näytä olevan ohi vieläkään. Hyvä niin - purkamista ja toistoa tarvitsevat myös tulevat sukupolvet jotta ymmärtäisimme, miksi olemme tässä tällaisina juuri nyt.

Sodan sukupolvi: Saksalainen versio sodan satuttamista nuorista

Maanantai 20.1.2014 klo 10.46

Katsoin viime viikolla ensimmäisen jakson kolmiosaisesta saksalaissarjasta Sodan sukupolvi (Unsere Mütter, unsere Väter). Kiitos Ylen TV1:lle tärkeän draaman ottamisesta ohjelmistoonsa.

Historia on yleensä voittajien tekemää. Saksa hävisi II maailmansodan, ja siksi myös saksalaiset leimattiin vuosikymmeniksi pahiksiksi. Sotaa kävivät, ja siitä kärsivät kuitenkin ihan tavalliset saksalaiset ihmiset. Osa heistä uskoi aatteeseen joka vei Wehrmachtin melkein jokaiseen Euroopan kolkkaan. Osa ei varmastikaan uskonut.

Sarjan ensimmäinen osa kertoi ihan tavallisista ihmisistä tilanteessa, jota he eivät enää hallinneet. Osa heistä teki valintoja ja tekoja , joita he eivät olisi demokraattisessa yhteiskunnassa tehneet. Tai ainakin teoista kärsineiden ihmisten joukko olisi ollut pienempi.

Sarja on nähtävissä Yle Areenassa vielä jonkin aikaa.

Viina on masenne, sanoi toimittaja Eve Mantu

Perjantai 24.5.2013 klo 7.12

Satuin avaamaan tiistain automatkalla Radio Puheen hyvään aikaan. Toimittaja Eve Mantu oli tehnyt ajatuksia herättävän dokumentin Lapualla Minnesota-menetelmän avulla ihmisiä viinasta vieroittavasta hoitopaikasta.

Alkoholismin seuraukset koskettavat järkyttävän suurta osaa meistä suomalaisista. Siitä huolimatta tuosta sairaudesta - sillä sairautta sen täytyy olla, tuon vahvan riippuvuuden viinaan - puhutaan vähän. Mieluummin puhutaan mielenterveyden ongelmista, työelämän ongelmista, väestön liian vähäisestä liikkumisesta, ylipaino-ongelmasta...

Mantu oli valinnut toimittajana työtavakseen fiksun tien. Hän peilasi koko ajan hoitolaitoksessa näkemäänsä ja kokemaansa omiin kokemuksiinsa alkoholistin omaisena ja läheisenä. Tuloksena oli lämmin, rohkea ja koskettava tarina.

Toimittajan, kuten kirjailijankin työssä on vaarana etukenoinen pönöttäminen kokovartalopeilin edessä. Silloin tuloksena on vain peilikuva, ei mitään kuvaa siitä mitä sen peilin takana ehkä on piilossa. Sen vaaran Mantu mielestäni vältti.

Viina on masenne! on kuunneltavissa Yle Areenassa

Sankaruudesta ja itsenäisyydestä

Maanantai 5.12.2011 klo 6.20

Huomenna, 6. joulukuuta Suomi viettää jälleen Itsenäisyyspäivää. Arvokas perinne, jonka soisi jatkuvan.

Suomalaiseen Itsensäisyyspäivään on tähän saakka kuulunut itsestään selvänä asiana sodan, ja siihen liittyvien asioiden nostaminen esille. Me kunnioitamme sotaveteraaneja, televisiosta tulee jompi kumpi versio Tuntemattomasta sotilaasta ja iltapäivälehti myy sota-aiheista liitettä.

Veteraanit ovat kunnioituksensa ansainneet, mutta jo jonkin aikaa olen kaivannut itsenäisyyden juhlintaan myös toisenlaisten,sotien jälkeisen ajan sankareiden kunnioittamista. Heitäkin löytyy - monesti hyvin läheltä.

Vai eikö aika ole vielä kypsä nostaa esille noita rintamamiestiloilla raataneita miehiä ja naisia?  Eikö huumekoukussa pyristelevän nuoren vanhempien yritys ja kärsimys täytä sankarin mittoja? Entä vaikeasta syövästä toipuneet, uudestaan hymyilemään oppineet kansalaiset?

Sankaruuden lajeja löytyy niin paljon. Ehkäpä sankareita ei saa olla liian paljon kerrallaan.