Sosiaalinen media jakaa meitä eri heimoihin

Tiistai 2.1.2024 klo 8.57

Minulta tilattiin erästä yritystä koskevan lehtiartikkelin kirjoittaminen. Otin yhteyttä yrityksen toimitusjohtajaan ja kysyin, mitä hän haluaa yrityksestään viestiä. Hän sanoi että heidän tuleva suuri uutisensa on kohta LinkedInissä, katso sieltä. Ikävä kyllä, en käytä kyseistä verkkopalvelua.

LinkedIn, Facebook, Snapcat, X, Instagram, Youtube, TikTok, WhattsApp, Messenger, Spotify. Nämä ovat jo kohtuullisen vakiintuneita verkkoyhteisöjä ja -palveluja. Niistä jokaisella on laaja käyttäjäkunta. Niiden lisäksi on lukuisia muita, joista en ole kuullut kuin nimen: Discord, Twitch, Jodel, Tumblr, Steam ja monta muuta.

Verkosta löytyy Ebrand Group Oy:n ja Oulun kaupungin muutaman vuoden takainen kiinnostava tutkimus nuorten käyttämistä sosiaalisen median palveluista. Tutkimuksen tulokset kertovat paitsi siitä, mitä palvelualustoja nuoret ovat itselleen valinneet myös siitä, mihin he kertovat niitä käyttävänsä.

Kolme neljästä vastaajasta ilmoitti haluavansa keskustella palvelun kautta ystäviensä kanssa. Sama osuus nuorista sanoi, että niiden käytöstä oli tullut tapa, tai että he etsivät palveluista tietoa. Erityisen mielenkiintoinen on tutkimustulos, jonka mukaan noin viidesosa kaikenikäisistä nuorista viettää sosiaalisessa mediassa 20 – 50 tuntia viikossa.

Onpa ihminen minkä ikäinen tahansa, hänen viikossaan on tasan 168 tuntia. Jokainen niistä on ainutkertainen ja liian arvokas hukattavaksi. Millä perusteilla valitsemme käyttämiämme sosiaalisen median palvelualustoja. Vain silläkö, että ”kaikki muutkin” ovat jo siellä?

Tieto ja sellaisena pidetty, sekä näiden kahden saantimahdollisuudet ovat kautta aikojen jakaneet ihmisiä monen muun asian ohella erilaisiin heimoihin. Sosiaalinen media kaikkine hyvine ja huonoine puolineen voimistaa edelleen tätä kehitystä. Jos et ole samassa joukossa kuin muut, voit jäädä jostakin paitsi.

En ryhdy käyttämään tämän yhden juttutilauksen takia itselleni uutta sosiaalista mediaa. Sen sijaan kysyn kalkkiksena tuolta toimitusjohtajalta haastattelun aikana, mikä se heidän suuri uutisensa on. Sellaisen myönnytyksen teen, että käytän siihen puhelimen sijaan Teamsia.

Miksi miehet eivät enää lue kaunokirjallisuutta

Torstai 21.9.2023 klo 9.33

Kulttuuritapahtumissa miehet ovat yleensä vähemmistönä kuulijoiden joukossa. Satunnaisotos kirjaston hyllyjen väleissä näyttää samanlaiselta. Netin kirjallisuuskeskusteluja käyvät – ainakin omassa kuplassani – lähinnä naiset. Pitääkö siitä olla huolissaan?

Lasten, ja varsinkin poikien lukuharrastuksesta on oltu jo pitkään huolissaan. Muiden asioiden sanotaan vetävän heitä puoleensa painettua sanaa enemmän. Sen perusteella mitä silmäni kertovat, asia ei ole ollenkaan uusi. Aikuisista miehistä hyvin harva tunnustautuu himolukijaksi. Kun joku valittelee joulumyyjäisten kirjamyyntipisteellä kiireitä joiden takia hän ei ehdi lukea kirjoja, on kyseessä lähtökohtaisesti mies.

Helpoin selitys on tietenkin katsoa syyttävästi kirjoja ja niiden kirjoittajia. Emmekö osaa enää sepittää sellaisia tarinoita, jotka vetoaisivat juuri mieslukijoihin? Olivatko asiat ennen paremmin? Kierrätyskeskusten kirjahyllythän pursuavat Alistair MacLeanin jännäreitä, joiden lukeminen kuului vielä minun nuoruudessani miehen kansalaisvelvollisuuksiin.

Mene vaikka katsomaan, siellä niitä varmasti jäköttää tänäänkin sen Väinö Linnan suuren sotaromaanin kyljellä, jonka avulla minua vanhemmat miehet oppivat vihdoinkin puhumaan nuoruudessaan kokemastaan helvetistä.

Kirjailijasukupolvet ja kirjojen aiheet ovat aina olleet muutoksessa lukijakunnan ohella. Meillä ei (onneksi) ole pitkään aikaan tapahtunut sodan kaltaista suurta traumaa, jota selittämään kirjallisuutta tarvittaisiin. 90-luvun lama oli, mutta valitettavasti sen jälkien käsittely ja korjaaminen on yhä kesken.

Termit mies ja miehuus ovat muuttuneet menneistä vuosikymmenistä. Machomies on poissa muodista, pehmomies on tullut tilalle. Olen huomannut, että amerikkalaisen Clive Cusslerin mammuttijännärit kovapintaisine mieshahmoineen päätyvät nekin nykyään nopeasti kierrätyskeskukseen.

Kirjoittikohan Kari Hotakainen hienossa Juoksuhaudantie -romaanissaan tuon muutoksen niin hyvin auki, ettemme me muut sananvääntäjät osaa enää jatkaa samalla tiellä?

Tiedolla johtamisesta ja liian pikaisesta puheesta

Keskiviikko 12.4.2023 klo 9.24

Antiikin Kreikkaa on ollut tapana pitää suurien puhujien kulta-aikana. Historiankirjojen mukaan suuret filosofit osasivat silloin argumentoida, eli perustella omat kantansa retorisesti, eli korkealentoisesti ja kaunokielisesti. Luulen, että nuo suuret puhujat jäisivät nykyisessä somemaailmassa takamatkalle verrattuna aivan toisenlaisiin esiintyjiin.

Olisi ollut mielenkiintoista levätä kärpäsenä jollakin Akropoliin pylväistä silloin, kun nuo ateenalaiset filosofit, tiedemiehet ja poliittiset päättäjät väittelivät yhteisistä asioista ja silloisesta maailmankuvasta. Kuinka usein, ja millä tavoin he tarttuivat vastaväittäjien lauseisiin? Mistä he hakivat perustelut omille näkemyksilleen? Kuinka kuulijat yrittivät todentaa noita perusteluja? Kännykkää, saati nettiä heillä ei ollut käytössään.

Tämän kevään eduskuntavaaleissa useampikin puolue puhui vaaliohjelmassaan tavalla tai toisella tutkitun tiedon tärkeydestä, ja sen käyttämisestä päätöstenteon apuna. Yhteistä noille puolueille oli, että ne pärjäsivät vaaleissa huonosti. Se herättää kysymyksiä.

Uskoivatko äänestäjät enemmän tunteisiin kuin tietoon? Pettikö noilta puolueilta argumentaatio, retoriikka vaiko kumpikin? Oliko poliittista itsemurhaa maalailla parin tuhannen euron kotterolla kallistuvista kauppareissuistaan jotenkuten selviäville kansalaisille ruusuista tulevaisuutta 50 000 euron saastuttamattomien sähköautojen omistajina?

Hiljattain eräs naamakirjakaverini kehotti äänestämään annetuista vaihtoehdoista viime vuoden suurinta julkista huijausta. Noiden huijausten finalisteiksi oli selviytynyt – luulen, ei omasta tahdostaan – lähinnä erilaisten yritysten ja muiden toimijoiden vihertäviä julkisuuskuvakampanjoita. Syyksi finaaliin pääsemiselle oli eräälle kampanjalle kirjattu, että sen totena esittämät asiat on kaikkien tiedemiesten toimesta esitetty valheellisiksi.

Onkohan maailman kaikilta tiedemiehiltä edes kysytty? Onko kaikilla tieteenaloilla varmasti jonkinlainen näkökulma ja tutkimusote noihin valheellisiksi leimattuihin asioihin? Eikös yksi elävän ja jotakin tuottavan tieteellisen työn perusasioita ole kaiken jo tutkitun asettaminen kyseenalaiseksi – mitä se siis kertoo tiedeyhteisöstä, jos kaikki sen jäsenet ovat samaa mieltä jostakin asiasta?

Sosiaalisen median käytännöt näkyvät levinneen laajasti erilaiseen sanankäyttöön yhteiskunnassa. Siellä on ollut jo pitkään tapana, että jonkun toisen jotakin sanomasta erotetaan osia asiayhteydestään, ja sen jälkeen niitä käytetään täysin toisessa yhteydessä joko mustamaalaamaan alkuperäistä sanojaa, tai korostamaan jonkun toisen nokkeluutta ja sanavalmiutta. Usein tällaisia irtiottoja kutsutaan meemeiksi. Jotkut päättäjätkin – myös kansanedustajat – ovat oikein profiloituneet tällaisten lohkaisujen metsästäjiksi ja käyttäjiksi.

Tieto on perinteisesti ollut jotakin joka pitää pureskella, pohdiskella ja kirjoittaa auki, ennen kuin sitä voi nimittää tiedoksi. Kaikkea tuota tehdään harvoin yhdellä, tai edes muutamalla lauseella. Pelkään pahoin, että yhä pinnallisemmaksi ja nopeammaksi käyvässä viestinnässä meidän ihmisten välillä sekä perustelujen, että muita puhujia kunnioittavan kaunopuheisuuden merkitys on vähenemään päin.

Jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja

Torstai 6.8.2020 klo 11.28

Tuorein teokseni, Hamina Tattoo-sotilasmusiikkifestivaalin 30-vuotisjuhlateos julkaistiin tällä viikolla. Mielenkiintoinen työ, mielenkiintoisia tarinoita ja peräti miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa sain tehdä yhteistyötä kirjaprojektissa. Kiitos kaikesta!

Eräs asia toistui myös tämän kirjani julkaisemisen jälkeen. Kaksi ihmistä otti yhteyttä, ja puhui aivan eri aihepiireistä. Kumpikin heistä tarjotteli minulle ideoitavaksi, ehkä kirjoihin ja kansiin pantavaksi aihetta, joka heidän mielestään ansaitsisi sen. Yhteinen lause kuului: jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja.

En laita tuollaista ollenkaan pahakseni. Itsellänikin on useampaan ruutuvihkoon raapustettuna pivo sellaisia asioita ja havaintoja, joita sietäisi tarkastella lähemmin. Sellaisia, jotka saattaisivat kiinnostaa auki kirjoitettuina ehkä joita kuita muitakin.

Se, että aiheita näin tarjotaan, tietenkin imartelee tarinoita kirjoittamalla suuren osan elannostaan hankkivaa ihmistä. Samalla se kertoo tärkeästä asiasta, jonka edessä sopii aika ajoin nöyrtyä: kaikesta sivistyksestämme huolimatta me ihmiset emme tiedä tästä maailmasta - emme edes siitä osasta, joka on kättemme jälkiä - läheskään kaikkea.

Ja se on hyvä.

Jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihin

Lauantai 25.7.2020 klo 9.36

Tutustun parhaillaan kirjailija Taija Tuomisen tuotantoon. Taija tulee haastateltavakseni Haminan pääkirjaston Kasper-salin kirjailijakahvilaan tiistai-iltana 15. syyskuuta.

Taija kirjoittaa useampaankin kertaan romaaneissaan ja kirjoittajaoppaassaan siitä, kuinka jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihimme. Ajan myötä ne haalistuvat, kenties muuttuvat mutta tuskin koskaan häviävät.

Jäin miettimään noiden muistojen merkitystä, syntymistä ja muuttumista. Tunnistan sen tosiasian, että minulla on päässäni sellaisia muistoja, joita ei voi olla kenelläkään muulla. Muistan ne itse, määrittelen niiden sisällön itse ja myös unohdan ne ihan itse, jos niikseen tulee. Ne ohjaavat omalta osaltaan sitä, kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja käyttäydyn toisia ihmisiä kohtaan.

Aika ajoin jokin ihminen, lausahdus, pieni tapahtuma palaa mieleen ja jää pohdituttamaan. Toisinaan muisto saa hymyn nousemaan kasvoille, toisinaan toivoo että juuri tämä asia olisi painunut unohduksiin. Muistot ovat kuitenkin yksi niistä asioista, jotka tekevät minusta minut: omalaatuisen persoonan, joita ei ole muita.

Meille on maailman sivu tehty myös yhteisiä muistoja. Niistä muistuttavat patsaat ja muut muistomerkit keskeisillä paikoilla, joiden kautta kuljemme. Yleisradion Elävä arkisto on erinomainen paikka etsiä elävien kuvien kautta yhteistä tuntumaa joskus elämiimme aikoihin. Yleisradio on tehnyt radioon täksi kesäksi kokonaisen kuunnelmasarjan Dingo-yhtyeen vaiheista. Monelle nekin ajat lienevät tärkeä osa elämän aikana kertyneiden muistojen ketjussa.

Kirjoihin – sekä tietokirjoihin että fiktiiviseen kirjallisuuteen – on säilytetty ja tallennettu satojen vuosien ajalta ihmiskunnan yhteisiä muistoja. Erona yksittäisen ihmisen päästä löytyviin muistoihin on, että joku tai jotkut ovat ensin tulkinneet nuo muistot ja ajankuvat omalla tavallaan ja katsoneet ne säilyttämisen arvoisiksi. Monessa maassa yhteiset muistot ovat tänäkin päivänä valtaapitävien omia tarkoitusperiään varten muokkaamia.

Jäin miettimään sitäkin, millaisia muistoja tämä aika meille synnyttää, ja miten niitä säilytetään tuleville sukupolville? Tuottaako jonkun omaa elämäänsä kuvaavan YouTube -tähden nettiin laittama nopeiden kuvien jono samanlaisia omakohtaisia muistoja, kuin hyvin taustoitettu romaani? Muuttuvatko muistojen mielleyhtymätkin tulevaisuudessa enemmän eläviksi kuviksi?

Entä muuttuuko yhteisten ja omien muistojen suhde jotenkin, tästä minää ja minuutta korostavasta ajasta mieleemme jäävissä muistoissa?

Tanssilavojen Suomen saama palaute lämmittää

Perjantai 12.6.2020 klo 16.17

Jos et ole vielä koskaan kirjoittanut tietokirjaa ja harkitset sen ensimmäisen aloittamista, pyydän sinua harkitsemaan vielä kerran. Olen niitä kirjoittanut, useammankin. Ja joka kerta urakka on osoittautunut suuremmaksi kuin olen etukäteen miettinyt.

Kirjan sisällön laatimiseen kuuluu monia työvaiheita. On mietittävä, miksi juuri tämä aihe on kertomisen ja kajoamisen arvoinen. Mitä siinä on sellaista, joka voisi kiinnostaa mahdollista lukijaa? Ja millaisia lukijoita kirja voisi saada?

Kirjan pohjatöihin kuuluu mahdollisimman laajan lähdeaineiston kerustelu. Ja kun yhden hyvän lähteen löydät, se johdattaa sinut todennäköisesti vähintään kahden vielä kiinnostavamman lähteen jäljille. Kuinka ollakaan, juuri nuo mahdolliset lähdeteokset on myyty jo loppuun, tai ne on lainattu kirjastoista suurin piirtein ikiajoiksi alan harrastajille.

Kerätyt tiedot on kirjattava ylös. Tarkasti, monesta syystä. Lukijoissa on aina joku, joka muistaa asiat päivämäärän tarkkuudella viimeisten sadan vuoden ajalta. On ikävää narahtaa asiavirheiden tekemisestä. Käytetyt tiedot on pystyttävä tarvittaessa todentamaan, mieluummin useasta eri lähteestä. Lähdetiedot on kirjattava ylös kirjan loppuun. On mietittävä, mahtuuko kirjaasi haluamasi tekstinpätkä sitaattioikeuden piiriin.

Sen jälkeen on kirjan rakenteen suunnittelun aika. Kronologinen etenemisjärjestys, vaiko jotakin muuta? Miten saat alusta mahdollisimman iskevän? Mistä hyviä kuvia, ja mihin hintaan? Mitä mahdollinen kustantaja haluaa?

Ja sitten ei kun kirjoittamaan. Iskevää tekstiä, jota on mukava lukea. Ei kielioppivirheitä. Paljon tietoa. Tietolaatikoita ja graafeja. Palastelua, mielellään eri tavalla kuin kukaan muu on aiheesta kirjoittanut. Tekstistä ei saa näkyä sen eteen tehty valtava työmäärä. Keskimääräiselle lukijalle kirjasi lukeminen ei saa olla työtä, vaan huvia.

Siihen nähden on ollut mukava lukea, mitä tänä keväänä ilmestyneestä Tanssilavojen Suomi -tietokirjastani on kirjoitettu. Tällä, viikolla olen saanut käsiini kaksikin kritiikkiä, Kinin Kirjavinkkeihin tekemän ja Risto Kormilaisen kulttuurilehti Kaltioon laatiman.

Olen niistä iloinen ja kiitollinen. Ovat ainakin jaksaneet lukea kirjani loppuun.

Muista, että tieto on totena pidetty uskomus

Perjantai 27.12.2019 klo 9.54

Vuosi 2019 tulee ainakin itselläni jäämään mieleen toistensa kanssa ristiriidassa olevien tiedotteiden ja tutkimustulosten vuoksi. Uutiset ja valeuutiset - joista osa on aivan tahattomia - hyppivät silmille joka ikisestä mediasta ja luukusta vauhdilla, johon ihminen ei voi reagoida oikeastaan muuten kuin sulkemalla silmänsä ja korvansa. Ikävä kyllä, moni meistä on jo tehnyt niin.

Aivan vuoden viimeisinä päivinä maailmalle levisi saksalaisen viisaan miehen arvosteleva kirjoitus EU:n sähköautoja suosivista päätöksistä. Tuon kirjoituksen ydinkohdat voi lukea muun muassa Keskisuomalaisen artikkelista täältä.

Ikivanhan, luultavasti antiikin Kreikasta alkunsa saaneen määritelmän mukaan Tieto on totena pidetty uskomus. Eli kun kaivaa riittävän pitkälle tietoonsa saaman faktan juuria, sieltä ennen pitkää löytyy jokin/joitakin oletuksia, joilla tuo totena pidetty tieto on saatu aikaan.

Tämä koskee myös "tietoa" siitä, onko sähköauto sen vähäpäästöisempi kuin dieselmoottorin voimin kulkeva autokaan. Harvalla meistä on niin paljon osaamista ja entistä tietoa, että pystyy ilmaisemaan rinta kaarella Täydellisen Tiedon asiasta.

Moni aiheesta kyllä informoi puolesta ja vastaan, jakamatta Tietoa. Niinhän minäkin parhaillaan tässä teen. Tässä informaatiota tulvivassa maailmassa kannattaa aina miettiä niitä oletuksia, joita jaetun Tiedon takana mahdollisesti on.

Joskus se vain on pirun vaikeaa.

Luonto osasi Mindfulnessin ennen meitä

Tiistai 1.4.2014 klo 8.20

Olin tilaisuudessa, jossa Mindfulness-kouluttaja veti osanottajille lyhyen session tätä kovasti muotiin tullutta mielen rentouttamismuotoa. Yksi suomennos tuolle Mindfulness-sanalle taitaa olla tietoisuustaito.

En oikein osaa suhtautua tällaisiin kaupallistettuihin ja/tai opetettuihin tapoihin rauhoittaa itseään ja mieltään. Lienee sitä meikäläisen metsäläisyyttä – pienestä pojasta lähtien parasta mielensä rauhoittamista minulle on ollut käveleminen metsään, nouseminen siellä mäen päälle ja maisemien katseleminen vähän korkeammalta.

Ehkä ihmiskunta – tai ainakin suuri osa meistä länsimaisista ihmisistä – on kadottamassa lopullisesti tuota kykyä elää hetkessä, ja siksi sitä pitää opettaa. Se tuntuu pahalta, sillä hyvät asiat ovat yksinkertaisia. Minusta tässä, Heidi Helander-Hyvösen suuhun Maaseudun Tulevaisuudessa 21.3.2014 kirjatussa lausahduksessa on syvää viisautta:

”Tärkeintä on siirtyä tekemisen maailmasta olemisen maailmaan. Hyväksytään itsemme, hetki, ympäristö ja tuntemukset sellaisina kuin ne ovat.”

Erilaisia kertomuksia 335 surmatusta siviilistä

Torstai 4.4.2013 klo 7.31

Luen parhaillaan Alessandro Portellin kirjaa Käsky on täytetty (Faros 2012). Se kertoo 335 siviilistä, jotka saksalaiset surmasivat Roomassa 24. maaliskuuta 1944 kostoksi edellisenä päivänä tapahtuneesta partisaanien hyökkäyksestä.

Alessandro Portelli on roomalaisen La Sapienza -yliopiston professori ja merkittävä muistitietotutkija. Se näkyy kirjassa: kysymyksessä ei ole historiallinen kronikka, vaan satojen, välillisesti kenties tuhansien ihmisten hajanaisista muistitiedon pätkistä koostettu kuva siitä, mitä maaliskuussa 1944 oikein tapahtui, ja keitä ja millaisia ihmisiä surmatut olivat.

Tarinaniskijälle teos on oiva lukupaketti. Mistä tarina alkaa - surmahetkestä vaiko surmattujen lapsuudesta? Vaiko siitä, mitä Italian yhteiskunnassa tapahtui 1920-luvulla? Miten "totuus" tapahtumasta muuttuu, kun siitä kertovat ihmiset jotka ovat kuulleet asiasta vain jonkun muun kertomana?

Mustaa kahvia oli Agatha Christien ensimmäinen

Lauantai 16.3.2013 klo 8.11

Kävin eilen katsomassa Haminan Teatterissa Agatha Christien kirjoittaman murhamysteerin Mustaa kahvia. Ensi-ilta oli samalla näytelmän kantaesitys Suomessa. Komea suoritus harrastajateatterilta!

30-luvulle sijoittuva näytelmä oli tiettävästi ensimmäinen jonka Christie koskaan kirjoitti. Myöhemmin syntyikin sitten klassikko Hiirenloukku. Dekkareiden kuningattareksikin tituleerattu Christie otti Hercule Poirot-näytelmällä itselleen haltuun aivan uuden alueen.

Olen kirjoittanut tähän mennessä yhden näytelmän. Näytelmän työstäminen on aivan erilainen projekti kuin romaanin kirjoittaminen: on koko ajan muistettava, että näyttelijät tuovat oman tulkintansa näyttämölle, ja tila antaa omat rajansa sille mitä katsojat näkevät. Romaanissa näyttämönä toimii lukijan mielikuvitus - seiniä ei ole.

Ilmankos Christie kuulemma kirjoittikin Mustan kahvin käsikirjoitukseen tarkat askelmerkit kullekin näyttelijälle.

Kuvassa Hercule Poirot (Raimo Kaistala, takana) ja tohtori Carelli (Petri Salonen)

Miksi lopettaa holhoaminen ja huolehtia vain itsestään

Torstai 15.3.2012 klo 8.03

"Varmin tapa tehdä itsensä sekapäiseksi on sekaantua muiden ihmisten asioihin, ja nopein tapa tulla tervejärkiseksi ja tyytyväiseksi on pitää huolta omista asioistaan."

Hyvän kirjan läheisriippuvuudesta kirjoittaneen Melody Beattien sanat kuulostavat äkkiseltään tylyiltä. Meiltä odotetaan sosiaalisuutta ja auttamishalua. Paljon puhutaan siitä, että olemme menossa kohti tunnekylmempää yhteiskuntaa. Teemmekö siis oikein, kun emme enää välitä muista ihmisistä, vaan annamme heidän piehtaroida omissa ongelmissaan?

Läheisriippuvuus, uhrautuminen elämään jonkun toisen ihmisen elämää hänen puolestaan on tyly vieras perheessä ja kahden ihmisen välisessä suhteessa. Sen syyt voivat olla moninaiset: alkoholismi, vakava sairaus, väkivaltaisuus, peliaddiktio, huuumeriippuvuus... syy, joka alkaa hallita paitsi varsinaisen kärsijänsä, myös hänen läheistensä elämää voi olla melkein mikä tahansa.

Melody Beattie lienee oikeassa, kun hän kehottaa läheisriippuvuudesta irti pyristelevää kääntämään katseen itseensä ja omaan hyvinvointiinsa. Jälki voi muuten olla karmeaa.

"Me (läheisriippuvaiset) menetämme taloudellisen turvallisuutemme, emotionaalisen turvallisuutemme, uskomme ihmisiin joita rakastamme, uskomme Jumalaan ja itseemme."

Lukuvinkki: Meloldy Beattie: Irti läheisriippuvuudesta - Miten lopetan muiden holhoamisen ja alan huolehtia itsestäni (WSOY 1994).

Kukaan ei vastaa tuuleen huutelusta

Perjantai 24.9.2010 klo 14.56

Teen erääseen lehteen juttua Facebookin kaltaisten sosiaalisten medioiden suhteesta työntekoon. Haastattelin aiheesta viime vuonna Facebook-oppaan julkaissutta tietokirjailija Ari Haasiota.

Hän on tehnyt saman havainnon kuin minäkin: viimeisen vuoden aikana organisaatiot ja yritykset ovat rynnineet voimalla hyödyntämään näiden viestintävälineiden mahdollisuuksia. Toisaalta, moni käyttää Facebookia työajallaan.

Ari Haasion suositus työidentiteetin ja siviili-identiteetin erillään pitämisestä käyttäjäprofiileissa tuntuu hyvältä: jos tekstissä on oma nimi alla, silloin vastaan sen sisällöstä itse.

Ehkä suurempi ongelma netin kaiken sortin sosiaalisilla ja ei-sosiaalisilla keskustelusivuilla onkin nimettömyys. Kuka vain voi sanoa mistä vain ja kenestä vain mitä haluaa.

Eikä kukaan taida silloin vastata mistään. Tosin - mikä on tällaisten viestien vaikutus yhtään mihinkään?

Onko maailmaa enää ilman sanomalehtiä?

Torstai 14.5.2009 klo 6.45

Tämän aamun (14.5.) Hesarissa oli kulttuurituottaja Marjaana Mykkäsen mielenkiintoinen mielipidekirjoitus median muuttumisesta painetusta sähköiseksi.

Mykkäsen mukaan Yhdysvalloissa moni taloudellisisissa vaikeuksissa painiskeleva sanomalehti on jo joutunut lopettamaan toimintansa. Lännen ihmemaassa on kaupunkeja, joissa ei ilmesty enää ainoatakaan sanomalehteä.

Asiaan on siellä myös havahduttu. On alettu miettimään sitä, tarvittaisiinko lääkkeeksi panostusta julkiseen yleisradiotoimintaan. Mallimaaksi on nimetty mm. Suomi.

Yleisradion roolista keskustellaan Suomessa nyt paljon. Rahoittaja määrää tavalla tai toisella sen, millaista aineistoa media tuottaa. Sanomalehti julkaisee sitä, mitä se luulee lukijoidensa lukevan. Yleisradio julkaisee siis samalla logiikalla sitä, mitä rahoittajat, eli valtiovalta haluaa kansalaisten lukevan, näkevän ja kuulevan.

Useat tekijänoikeusjärjestöt olivat eilen mukana Sanomatalon edessä järjestetyssä mielenosoituksessa Sanoma Newsin avustajapolitiikkaa vastaan. Oli jännä huomata, että Sanoma Newsin toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen ei vastannut mielenosoittajille konsernin sanomalehtien sivuilla.

Ei, hän teki sen sähköisessä blogissaan.

Cormac McCarthy - lakonisista lakonisin

Sunnuntai 7.12.2008 klo 7.23

Luin amerikkalaisen Cormac Mccarthyn romaanin Tie (The Road, WSOY 2008). Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon.

McCarthyn kerrontatapa on kai sitä, mitä sanotaan lakoniseksi. Ihmisiä tai ympäristöä ei paljonkaan kuvailla. Tarina etenee tapahtumien kautta. Dialogikaan ei ole romaanissa suoraan dialogina, eikä adverbejä lainausten yhteydessä juurikaan viljellä.

Lukukokemus oli tyystin erilainen, kuin vaikkapa äskettäin lukemassani Katja Ketun Hitsaajassa, jossa kieli on runsasta ja rikasta. Kumpikin tapa kertoa toimii, omassa ympäristössään.

Cormac McCarthyn Tiessä eletään dystopiassa. Maailmassa on tapahtunut jotakin pahaa. Isä ja poika vaeltavat halki tuhkaksi muuttuneen maan etsimässä jotakin, jota ei enää ole. Tähän tarinaan lakonisuus totisesti sopii.