Pekka Himanen, Sininen kirja ja filosofian vaikeus

Keskiviikko 21.11.2012 klo 14.23

Valtiovallan filosofi Pekka Himaselta tilaama Sininen kirja on herättänyt netissä runsaasti keskustelua. Ei ihme: tilauksen arvoksi on eri lähteissä ilmoitettu noin 700 000 euroa. Sinisen kirjan antimista kirjoittaa terävästi esimerkiksi Minna Lindgren Suomen Kuvalehden blogissaan 18.11.2012.

Tutustumatta Pekka Himasen tuotokseen on tunnustettava, että monet filosofien kirjoittamat teokset ovat minustakin tuntuneet aikojen saatossa uuvuttavilta. Kesken jäi aikoinaan muun muassa yksi alan keskeinen teos, Oswald Spenglerin 1200-sivuinen järkäle Länsimaiden perikato. Myöskään Milan Kunderan kehuttu Olemisen sietämätön keveys ei puraissut minuun. Kosketuspinta jäi puuttumaan.

Aristoteleen Runousoppi ja moni muu tämän alan teos on sen sijaan toiminut hyvin myös minun kohdallani. Parhaimmillaan filosofi pystyy antamaan lukijalleen paljon uutta ajateltavaa.

Mutta tässäkin kysymyksessä täytyy olla kahden kauppa. Eli en lukematta lähde tuomitsemaan Himasenkaan teosta mitättömäksi - vaikka noiden ajatusten hinta kalliilta tuntuukin.

Monologista on moneksi

Perjantai 16.11.2012 klo 12.12

Eilen oli mahdollisuus kokea Haminan kirjaston Kasper-salissa todellinen taide-elämys. Ohjaaja, dramaturgi ja kirjailija Juha Hurme esitti Pekka ja Pätkä -elokuvien ympärille rakennetun monologinsa Puupää.

60 minuuttiin mahtui yhden miehen esittämänä monen monta mainiota henkilöhahmoa. Kirjailijahaastattelussa ennen esitystä Hurme sanoi, ettei hän pidä vasiten tehdystä hahhahhaa-huumorista. Toden totta, sitä ei tarvittu: nauru syntyy luonnostaan silloin, kun se on syntyäkseen.

Hurme on kiertänyt maata monologinsa kanssa jo vuosia, ja esittänyt sen yli 150 kertaa. Jos kohdalle sattuu, niin menkää ihmeessä katsomaan.

Pätkä Puupäätä löytyy näköjään myös You Tubesta.

Miksi vietämme Halloweenia mutta emme Kekriä?

Lauantai 3.11.2012 klo 12.28

Angloamerikkalaisen kulttuurin invaasio on tuonut vuosikalenteriimme monta uutta juhlapäivää ja tapahtumaa. Parhaillaan vietetään Halloweenia. Keväällä vietetään vastaavasti Ystävänpäivää.

Ehkä näillä päivillä on oma tarkoituksensa, mutta silti toivoisin, että olisimme niin ylpeitä omista juuristamme että voisimme viettää samalla tavalla perinteisiä suomalaisia juhlia.

Tällainen juhlapäivä voisi olla esimerkiksi Kekri, sadonkorjuun juhla jota vietettiin Mikkelinpäivän (29.9.) ja nykyisen pyhäinpäivän välisenä aikana. Sana kekri tarkoitti kansankielessä jonkin päättymistä.

Kekriä voisi aivan hyvin viettää vaikkapa lokakuun viimeisenä viikonloppuna, kun talviaika alkaa. Päivä on jo lyhyt, ja kasvun aika on luonnossa lopussa. Meidän ihmistenkin olisi ehkä syytä rauhoittua hetki, sopeutua vähenevään valoon ja alkaa odottaa sitä kuitenkin pian koittavaa kevättä.

Kotkan kirjalliseen iltaan

Tiistai 28.8.2012 klo 10.27

Kirjailijavierailut ovat kirjailijalle yksi foorumi saada esille niitä teemoja, joita hän kirjoihinsa leipoo. Harva meistä on yhtä aikaa sekä hyvä kirjoittaja, hyvä puhuja että hyvä esiintyjä. Mutta hauskoja välietappeja kirjailijan työssä nämä esiintymiset joka tapauksessa ovat - toivottavasti myös kuulijoiden kannalta.

Kotkassa tehdään ansiokasta työtä kirjallisuuden edistämisessä myös tällä saralla. Odotan mielenkiinnolla kollegani Irja Sinivaaran haastattelua keskiviikkona 19. syyskuuta.

Hyväkin ihminen pystyy tekemään pahaa

Tiistai 3.7.2012 klo 7.14

Erään kansainvälisen yhtiön entinen henkilöstöpäällikkö tervehti uusia työntekijöitä muistuttamalla heitä siitä, ettei yhtiö rakasta heitä. Se vuokraa heidät niin pitkäksi aikaa, että he tuottavat sille voittoa, ja lopettaa vuokrasuhteen heti kun heidän tuottavuutensa lakkaa.

Henkilöstöpäällikkö kehotti työntekijöitä etsimään työstään sitä, mikä ravitsi heidän tunne-elämäänsä, sillä sellaista ravintoa ei palkkakuitti antaisi. Hän kehotti työntekijöitä hoitamaan ihmissuhteita sekä kotona että työpaikalla, sillä vain ne täyttäisivät sielun tarpeet.

Viisas päällikkö osasi samastua ihmisiin, ei kollektiiviseen käsitteeseen nimeltään yhtiö. Yhtiöllä voi olla arvot, mutta sillä ei ole sielua eikä tunteita. Ihmisen psyyke ei ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan se on moninaisiin suuntiin jakautunut kokoelma pirstaleita.

Osan niistä voi vuokrata työnantajalle. Jos yrittää vuokrata/luovuttaa ne kaikki, tai painaa osan niistä taka-alalle on tuloksena yleensä ongelmia.

Voi olla, että sama periaate toimii myös ihmisten välisissä suhteissa.

Lukuvinkki: James Hollis: Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa (Rasalas2008)

Metsänomistajan rahakirja on erilainen metsäkirja

Keskiviikko 7.3.2012 klo 9.28

Työskennellessäni takavuosina Kaakkois-Suomen metsäkeskuksessa metsänomistajien neuvontatehtävissä järjestin joka vuosi useita metsäverokursseja ja muita metsäkoulutustilaisuuksia eri puolilla Kymenlaaksoa ja Etelä-Karjalaa.

Metsäasioista ja metsärahasta puhutaan yhä useimmiten sillä samalla tavalla, erillään metsää omistavien kotitalouksien muusta elämästä ja taloudenhoidosta. Meitä metsänomistajia on tässä maassa noin 740 000, eikä lähikaupan kassalla kysytä maksetaanko ruokalasku metsä- vaiko muilla tuloilla. Kotitalouden muu rahankäyttö vaikuttaa myös siihen, miten metsää hoidetaan ja mitä sen omistamiselta odotetaan.

Maalis-huhtikuun vaihteessa ilmestyvä Metsänomistajan rahakirja (Metsäkustannus Oy) toteuttaa vihdoin pitkäaikaisen haaveeni metsäkirjasta, joka tuo metsäasiat osaksi kotitalouden muutakin rahankäyttöä ja puhuu niistä samoilla termeillä kuin muistakin raha-asioista puhutaan.

Odotan jännityksellä uutuuteni saamaa vastaanottoa.

http://www.metsalehti.fi/kauppa/tutustu/?BookID=e5c68fb5-387f-4f4f-bb4c-f23ba4c222c5

Samaa mieltä nimettömyydestä, Matti Apunen

Tiistai 30.8.2011 klo 7.10

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoitti tämän päivän Hesarissa (30.8.) harvinaisen osuvan kolumnin nimettömyydestä nettikirjoittelussa. Olen miettinyt nimettömyyden antaman suojan väärinkäyttöä netin keskustelupalstoilla aika lailla samalla tavalla kuin hän.

"Normaalissa" elämässä kansalainen vahvistaa esittämänsä asian oikeellisuuden omilla kasvoillaan, ja tarvittaessa omalla allekirjoituksellaan. Näin ei tapahdu netissä: ihminen, joka kirjoittaa pahoja asioita toisesta ihmisestä tai ihmisryhmästä ei välttämättä ole se, joksi häntä luulet.

Avoimuus on hyväksi, mutta vain jos se tapahtuu omin kasvoin. Silloin myös vastapuoli - eli viestin netistä vastaanottava lukija - voi arvioida viestin kirjoittajan tarkoitusperiä. Nostaako nimettömyys keskustelun tasoa? En muista sellaista tapausta nähneeni.

Tiedotusvälineissä on osattu jo iät kaiket suojata nimettömyyden viitalla sellainen mielipiteensä esittäjä, joka tuota viittaa oikeasti tarvitsee esimerkiksi rikoksen uhrina. Plussana tällaisessa nimettömyydessä on sekin, että silloin nimimerkin taakse kätkeytyminen ei tapahdu hetken vihanpuuskassa, vaan kysymyksessä on - ainakin asiaa käsittelevän toimittajan taholta - analyyttinen harkinta.

Maistiainen kirjasta, ole hyvä

Lauantai 13.8.2011

Elisan e-kirjakaupasta näkyy löytyvän netissä luettavissa oleva näyte viime keväänä ilmestyneestä romaanistani Liian iso juttu.

Tällaisten tekstinäytteiden käyttö on yleistynyt muuallakin kuin netissä: ihan tavallisessa kivijalkakirjakaupassa voidaan kävijän kouraan tarjota pieni vihkonen, josta löytyy lyhyt pätkä jostakin vasta ilmestyneestä hittikirjasta.

Mikäpä siinä. Ehkä tällaiset maistiaiset saavat jotkut lukijoista löytämään itselleen mieleistä luettavaa. Ainakin meille kirjoittajille se korostaa tarinan vetävän aloituksen merkitystä.

Kas kun tuo näytepala taidetaan yleensä ottaa niistä kirjan ensimmäisistä sivuista.

Mauri Sariola yllätti positiivisesti

Torstai 7.7.2011 klo 7.24

Kesällä 2010 luin lävitse Seppo Jokisen Koskiset. Kun jonkun kirjailijan tuotannon lukee putkeen, näkee aika hyvin miten hän kehittää henkilöhahmojaan, miljöötä ja tarinankerronnan tapojaan kirjasta toiseen. Tänä kesänä ajattelin lukea Mauri Sariolaa (1924-1985) ja hänen Olavi Susikoski-kirjojaan. En lue ehkä kerralla niitä kaikkia - Sariolahan oli todella tuottelias kirjoittaja.

Aloitin Susikosket tarinasta nimeltä Leivätön pöytä on katettu. Viimeksi olen lukenut näitä kirjoja joskus 80-luvulla, eli hyvin nuorena. Silloin ne eivät tehneet erityistä vaikutusta, tarinaa Koltan uni lukuunottamatta jonka muistan jääneen pyörimään yöuniin.

Yllätyin positiivisesti. Ainakin Leivättömässä pöydässä Mauri Sariolan kerrontatapa on tiivis. Yhtään turhaa lukua ei kirjassa ole. Henkilöhahmot tehdään yksinkertaisin keinoin eläviksi. 1950-luvun maaseutupitäjä piirtyi eteeni sellaisena, kuin se ehkä on ollutkin. Kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin.

Ja se teemakin löytyy. Tällaiselle dekkarinlukijalle, jolle arvoituksen - eli sen murhan - ratkaisu ei ole se ykkösasia, se on aina plussaa. Luen siis seuraavankin Susikosken.

Neljän romaanin seuralaiseni Reijo Sudenmaa ei muuten ole karikatyyri Susikoskesta, vaikka sitä on joskus minulta kysytty. Ajoin joskus Lappeenrannan lähellä Hurtanmaa-tiekyltin ohitse ja ajattelin, että siinä olisi sopiva romaanihenkilön sukunimi.

Siinä vaiheessa kun aloin kirjoittaa ensimmäistä Sudenmaata, nimi oli kääntynyt mielessäni toiseksi. Kas niin toimii ihmismieli.

Miksi dekkari on juuri kesälukemista

Perjantai 24.6.2011

Kurkkaus verkkokirjastojen aineistohakuun eri puolilla Suomea tuottaa mielenkiintoisia tuloksia. Kymenlaakson kirjastoissa on 26 kappaletta uutuuskirjaani Liian iso juttu. Paikalla hyllyssä on yksi, muut ovat lainassa.

Pääkaupunkiseudun 28:sta kirjasta viisi on paikalla. Turun seudun 14:sta kirjasta hyllyssä ei ole yhtään. Satakunnan 24:stä kirjasta lainattavissa on näemmä kolme.

Dekkarit - joksi uutuutenikin luokiteltaneen - näyttävät olevan maineensa mukaisesti varsinkin kesälukemista. Tuskin ihmiset erityisesti murhista haluavat helteillä lukea. Mutta ehkä jollakin tavoin kevyemmistä asioista, kuin mitä talvella on työn puolesta ja muuten joutunut kahlaamaan lävitse. Tämä lause on sitä kuuluisaa mutua.

Mielenkiintoista olisi selvittää, kuinka suuressa osuudessa suomalaisia dekkareita tapahtumien ajankohta sijoittuu kesäaikaan. Uskoisin, että yli puolessa.

Talvella Suomi horrostaa henkisesti, herätäkseen eloon kesäksi. Ja eläviähän dekkareissa tapetaan - ei jo valmiiksi auringon puutteeseen nuutuneita.

Aleksis Kiven Jukolan viesti onnellisesti takana

Maanantai 20.6.2011 klo 8.13

Virolahdella viikonvaihteessa juostu ja kävelty Jukolan viesti on viety päätökseensä. Oma sijoitus ja suoritus maastossa tyydyttävät. Kivaa oli.

En tiedä, olisiko Jukolan viestin kaltaista tapahtumaa olemassa ilman Aleksis Kiven suurta romaania. Ei ainakaan sillä nimellä. Metsässä tuli mietittyä sitäkin, kuinka paljon herra Kivi vaikutti tahtoen tai tahtomattaan meidän suomalaisten luontosuhteeseen, tapaan kokea metsä. Luulen, että aika paljon, myös tavoilla joita emme tiedosta.

Suunnistus sijoilla ynnä muut muistuttaa aika paljon kirjallisuutta ja sen kokemista. Rastilla kysyt toiselta läähättäjältä, että mikä rasti sinulla on seuraavaksi. Jos numero on sama, otetaan yhteinen suunta ja mennään kimpassa. Yhteisellä taipaleella yritetään pysyä suunnassa, ja otetaan yhdessä kiinni paikkoja kartalta. Jos pudotaan kartalta, niin se tehdään yhdessä. Vähän samalla tavalla kuin kirjailija, ja hänen lukijansa tuntuvat joskus tekevän.

Eivät liikunta - eli asioiden fyysinen kokeminen - ja kirjallisuuden antamat elämykset loppujen lopuksi niin kaukana ole toisistaan.

Listat, pylväät ja piirakat eivät kerro kaikkea

Sunnuntai 13.3.2011

Me ihmiset olemme kovin nohevia tekemään listauksia erilaisista asioista. Kaupasta tarvittavat ostokset muistaa paremmin hyllyjen äärellä, kun ne listaa jo kotona valmiiksi. Moni listaa keltaisen muistikuution lapuille ne asiat, jotka tänä päivänä täytyy työpaikalla tehdä. Piirakan erivärisiksi viipaleiksi pankin ilmaisohjelmaan väännetty kuva kotitalouden veloista ja varallisuudesta näyttää hienolta.

Kirjallisuuttakin käsitellään julkisessa sanassa usein piirakoiden, taulukoiden ja pylväiden avulla. Kirjojen myyntikärki kultakin kuulta löytyy säännöllisesti monen päivälehden kulttuurisivuilta. Vastikään Hesari arvotti suomalaista kirjankustannuskenttää matemaattisin yhtälöin, sen mukaan kuinka paljon kukin kustantamo oli saanut erilaisia palkintoja ja myytyjä painoksia.

Tiedotusvälineet ovat yhä enemmän menossa lista- ja pylväsajattelun suuntaan. Tämä näkyy erityisesti nyt keväällä, eduskuntavaalien alla. Gallup-kyselyiden pylväiden korkeuden arviointi tuntuu olevan tärkeämpää kuin ne asiat, joita noiden kannatuslukujen takana on – tai joita siellä ainakin pitäisi olla.

On ehkä helpompaa käsitellä pylvästä kuin nostaa esille yksi iso asia, ja saada kysymyksiinsä ristiriitaisia vastauksia. Pylväs sojottaa aina johonkin suuntaan - neljäntoista ihmisen mielipiteet yhdestä ja samasta asiasta eivät.

Matematiikka on hieno apuväline. Mutta en ainakaan itse halua, että piirakat, pylväät ja enemmistöltä näyttävä iso luku ratkaisevat sen, mitä puoluetta äänestän ja minkä kirjan seuraavaksi luen.

Stephen Elop ja ekosysteemin luomisen taito

Perjantai 11.2.2011 klo 16.46

Nokian toimitusjohtaja Stephen Elop ilmoitti tänään suurista uudelleenjärjestelyistä yrityksessään. Nuo toimenpiteet tulevat vaikuttamaan monen ihmisen elämään.

Puhuessaan Nokian ja Microsoftin yhä läheisemmäksi käyvästä yhteistyöstä Elop kuvasi yhtiöiden suhdetta ja tavoitteita uuden ekosysteemin luomiseksi.

Vertaus hätkähdyttää. Ekosysteemi on ekologian ja luonnontieteiden alaan kuuluva sana. Se tarkoittaa tilannetta, jossa kaikki eloton ja elollinen luontoon kuuluva muodostavat yhdessä jollekin tietylle paikalle sen olosuhteisiin sopeutuneen kokonaisuuden. Kumpikohan noista liittolaisista aikoo olla uudessa suhteessa eloton, ja kumpi elollinen?

Wikipedian määrittelyistä löytyy karmiva kuvaus siitä, miten ihminen suhtautuu ekosysteemeihin:

"Ihminen eroaa kahdella tavalla muista lajeista suhteessaan ekosysteemeihin. Hän pystyy halutessaan tuhoamaan ekosysteemejä sekä myös hallitsemaan niitä tekniikallaan. Ihminen on koko historiansa ajan pyrkinyt hankkimaan riittävästi ravintoa ja muita tarvittavia voimavaroja, jotta se on pystynyt elämään erilaisissa ekosysteemeissä. Ongelmana on aina ollut säilyttää tasapaino ihmisten omien tarpeiden ja ekosysteemien välillä."

Ontuiko vertaus, vai oliko ontuminen tarkoituksellista?

 

 

 

 

Onnea ja menestystä, CrimeTime

Keskiviikko 2.2.2011 klo 13.21

CrimeTime, osuuskunta jonka osakkaina on joukko eturivin suomalaisia dekkarinikkareita julkaisi tänään kustannuspolitiikkansa ja osanottajalistansa.

Harri Nykäselle, Tapani Baggelle ja kumppaneille on syytä nostaa hattua, osuuskunnan perustaminen on uusi raikas tuulahdus maamme kirjallisuuden kustannuskentässä. Tavallaan uusi, vaikka esimerkiksi kulttuuriosuuskunta Lilith on tehnyt kulttuurin - myös kirjallisuuden - parissa töitä jo 90-luvulta lähtien.

Osuuskuntatoimintaan on perinteisesti liittynyt jonkinlaista idealismia ja aatteen paloa. On jännittävää nähdä, millainen kantava voima yhteinen rakkaus dekkareihin ja niiden kirjoittamiseen tulee CrimeTimessä olemaan. Idealismia tai ei - osuuskunta toimii kuitenkin yhtenä pelaajana kivikovilla kirjabisneksen markkinoilla.

Osuuskunnassa kustannus- ja muiden päätösten pitää syntyä yhdessä, ei kenenkään kustannuspäällikön tekemänä. Ilkeämielinen voisi ajatella, että CrimeTime kasaa nyt turhan monta kultaista munaa samaan koriin.

En usko että näin on. Julkistamistilaisuudesta otetussa lehtikuvassa seisoo vakavia ja keski-ikäisiä, monenlaista jo elämänsä aikana nähneitä ihmisiä. Menestystä!

Kirjagenren reuna-alueilla on liukasta

Keskiviikko 10.11.2010 klo 7.06

Vilkaisu Pirkanmaan kirjastojen yhteiseen PIKI-verkkokirjastoon kertoo, että viime keväänä ilmestynyttä Kuolleita unelmia-romaaniani on kirjastoissa yhteensä 25 kappaletta. Niistä 23 oli vilkaisuhetkellä lainassa ja 2 oli hyllyssä.

Vastaavasti, keväällä 2009 ilmestynyttä Tammikoti-romaania on kirjastoissa 14 kappaletta. Puolet oli lainassa ja puolet hyllyssä.

Kuolleita unelmia on luokiteltu jännitysromaaniksi, Tammikoti avioliitto- ja rikosromaaniksi. Kirjoittajalle, eli minulle kysymyksessä on saman kirjasarjan kaksi itsenäistä osaa.

Kuinkahan paljon kirjallisuuden jakaminen eri tyyppeihin - eli genreihin - ohjaa kirjoja ostavia ihmisiä? Entä kuinkahan paljon se ohjaa niitä lainaavia ja lukevia ihmisiä heidän valintapäätöksissään?

Asia tuli taas mieleen, kun eilen julkistettiin tämänvuotiset lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat. Monenlaisia hyviä tarinoita on valittu kisaamaan samasta palkinnosta.

Toivottavasti sangen lipoisa genre-ajattelu ei estä ketään lukijaa löytämästä itselleen merkittävää tarinaa.

Onko puolueeton toimittaja mahdoton eläjä?

Keskiviikko 27.10.2010 klo 12.48

Noita lehtijuttuja tehdessä tullee aina välillä sivunneeksi politiikkaa. Haastateltujen henkilöiden nimen perään tulee kirjoittaneeksi sulkuihin lyhenteitä sd., ps., kok. ja niin edelleen.

Viime aikoina on Suomessa keskusteltu vilkkaasti siitä, pitäisikö toimittajien ilmoittaa puoluekantansa julkisesti, jotta heidän tuotostensa vastaanottajat voisivat paremmin arvioida niiden laatua.

Periaatteessa ajatuksessa on mielestäni ideaa. Puoluekannan julkistamisen lisäarvo lienee kuitenkin aika pieni. En usko, että toimittaja, jonka puoluekanta on erilainen kuin sen median kanta, jossa hän tekee töitään viihtyisi sen palveluksessa kovinkaan kauan.

Puoluekantaani ei ole koskaan kysytty yhdestäkään niistä noin kymmenestä mediasta, joille teen silloin tällöin freelancerina töitä. Sen painoarvo nykyisillä mediamarkkinoilla taitaa olla häviävän pieni.

Toisaalta toimittajan mahdollisuus "värittää" juttujaan johonkin suuntaan on sekin pieni, vaikka muuta sanotaankin. Toimittajan tehtävä ei ole panna sanoja haastateltavan suuhun - vaan kysellä ne hyvät kysymykset mikä, kuka, miksi ja milloin.

Avoimesti jonkin väristä lippua kantavia medioita meillä on vähän, ja se on sääli. Muistan vieläkin synnyinkuntani Kivijärven ilmeisesti ainoan kommunistin kotiini 70-luvulla agiteeraustarkoituksesta lahjoittamat Neuvostoliitto- sekä Maailma ja me-lehdet.

Sääli, ettei niitä tullut kukaan säilyttäneeksi. Sen muistan, että väriä niissä oli - ja sen tajusi silloin alle 10-vuotiaskin.

Pitääkö dekkarin miellyttää lukijaansa?

Perjantai 30.7.2010 klo 11.15

Ritva Sorvali ruotii Dekkaripäivien nettisivuilla kritiikissään Kuolleita unelmia-romaanini ansioita ja heikkouksia. Kiitos hänelle kritiikistä - kirjailijalle niistä sellaiset, jotka herättävät ajatuksia ovat aina hyvästä, pitipä kriitikko sitten kirjasta tai  ei.

Jäin miettimään kritiikin loppukiteytystä: "Kirja pysyy erittäin hyvin kasassa, sillä henkilöjoukko jää noin kymmeneen. Ja kun aihekin on kirjailijan näpeissä, kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Ainoastaan lopun kovuus ja rajuus jätti ainakin minut liian ankeaan mielentilaan. Oliko näin raju loppu tarpeen?"

Lukija jäi ankeaan mielentilaan. Johtopäätös: hän ehkä etsii dekkareista mielihyvää, jota kai myös katharsikseksi eli puhdistukseksi sanotaan.

Väkivalta on tavattoman ruma asia. Toivottavasti kukaan ei ole eri mieltä. Se satuttaa, sekä uhria että hänen läheisiään. Myös Kuolleissa unelmissa. Voiko missään dekkarissa kuvata väkivaltaa, joka jättää lukijan hymyilemään, kun hän sulkee kirjan takakannen? Toivottavasti ei.

Oliko näin raju loppu tarpeen? Johtopäätös: lopussa pahan pitäisi saada palkkansa, ei suinkaan parhaita kaiken päältä. Noinhan se menee klassisen tarinan kaavan mukaan. Ehkä tuossa on ero minun kirjoitusteni, ja joidenkin muiden dekkaristien kirjoitusten välillä.

Minua ei kiinnosta rikoksen ratkaiseminen - syy siihen lienee inhoni kaikenlaista väkivaltaa kohtaan. Sen sijaan rikos kiinnostaa minua tilana, johon on tultu jonkin ristiriitatilanteen vuoksi. Se on siis ratkaisun hetki, jonka jälkeen mikään ei ihmisen elämässä ole niin kuin ennen.

Ja sellainen tilanne, jossa kokonainen elämä muuttuu aivan toiseksi on usemmiten hyvin raju.

 

 

Kesä-Suomi lukee dekkareita

Maanantai 21.6.2010 klo 6.53

Pikainen selailureissu kirjastojen nettisivujen aineistotietokantoihin kertoo, että kesällä suomalaiset lukevat: varsinkin dekkareissa myös moni omista suosikkikirjailijoistani "kiertää" kiitettävästi.

Harmi, että säästöt lyhentävät kirjastojen aukioloaikoja juuri kesällä.

Piraattipuolue on oikealla asialla - ehkä

Tiistai 18.5.2010 klo 12.44

Mediassa olleiden tietojen mukaan Piraattipuolue aikoo ratsastaa seuraavissa eduskuntavaaleissa Arkadianmäelle sananvapaudella. Tervetuloa kärryille! Sananvapauden vankkureissa on aina tilaa.

Jos olen oikein ymmärtänyt, Piraattipuolue puolustaa maksullisista tekijänoikeuksista vapaata tiedon ja viihteen julkaisua netissä ja muissakin medioissa. Siihenkään ylevään tavoitteeseen minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana.

Niitä ihmisiä, jotka nyt saavat oman elantonsa tekijänoikeuksien myynnillä Piraattipuolue kehottaa muutoksen hyväksymiseen ja luovuuteen. Hyviä asioita!

Satun kuulumaan noihin tekijänoikeuksien myyjiin. Kun lehti tilaa kirjoittamani artikkelin, tai joku ostaa kirjani saan nykysäännöillä palkkaa työstäni. Eli työstä, opiskelusta ammattitaidon eteen, rahaa yrittäjäeläkemaksun maksamiseen etc. Joskus työ kannattaa, joskus ei.

Ja meitä on paljon. Jotenkin tuntuu, että pelkkä sananvapauden julistaminen ei riitä. Ilmaisten tekijänoikeuksien korvikkeeksi voi olla markkinataloudessa vaikea kehittää uutta ansaintalogiikkaa. Onko ideoita, piraatit?

Nettikritiikki pistää miettimään

Keskiviikko 28.4.2010 klo 7.57

Neljäs romaani tuli ulos maaliskuussa. Se tarkoittaa, että kirjoittaja etsii näinä aikoina ympäriltään merkkejä siitä, mitä tarinasta on saatu irti.

Netissä nimimerkki Malmin Polgara kirjoittaa näin: "Kolmas Sudenmaa-romaani eli dekkari kotomaiseen tapaan eikä ollenkas kehno tämäkään. Pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti, vähän tragediaakin mukana, perhesellaista siis. Kohtuuhyvä kotomaiseksi!"

Kirjoittaja olettaa, että Polgara on ainakin lukenut kirjan loppuun asti. Hyvä! Mutta tuo viimeinen lause mietityttää. Arvostaako lukija kotimaisien dekkarien laatua? Luetaanko niitä jotenkin eri tavalla kuin muita?

Vai onko kotomaan taso niin heikko, että vähän huonommastakin työn jäljestä voi pitää?