Ristimitta kiertää lukijoiden käsissä

Tiistai 8.5.2012 klo 7.38

Maaliskuussa ilmestynyt romaanini Ristimitta on kirjastoissa nyt hyllytavarana. Varsin monissa kirjastoissa se lienee siinä uutuuksien hyllyssä näkyvällä paikalla, juuri siinä johon monet kirjastojen aktiivisimmista käyttäjistä ensimmäisenä kävelevät.

Kirjailijalle on tuskin mitään motivoivampaa seurattavaa kuin käydä kurkkaamassa eri alueiden nettikirjastoista sitä, kuinka hänen kirjoittamansa kirja kiertää. Se tekee tyytyväiseksi, kun näkee että uusin kirja ei kauan ehdi levätä hyllyssä.

Yhä uudet kädet tarttuvat kirjaan, vievät sen lainaustiskille ja siitä edelleen kotiin selattavaksi ja luettavaksi. Joka ikinen kerta siitä tarinan puolikkaasta, jonka kirjailija on paperille luonut syntyy täysin uusi, uniikki kokonainen tarina.

Ristimitta näkyy kiertävän hyvin esimerkiksi Satakunnan kirjastoissa. Minkähän laisia tarinoita länsirannikolla sen teemoista syntyy?

Huumori on kirjoittajalle taitolaji

Tiistai 17.4.2012 klo 6.47

Kuluneen vuoden aikana perussuomalaisen eduskuntaryhmän sanomisia, tekemisiä ja kirjoittamisia on selitetty useampaankin otteeseen huumoriksi. Näin kävi viimeksi viime viikolla, kun kansanedustaja James Hirvisaari selitti avustajansa nettikirjoituksia väärin ymmärretyksi, satiiriseksi huumoriksi.

Huumori on taitolaji. Jokaisella meistä on erilainen huumorintaju. Se, mikä saa toisen ihmisen nauramaan ei naurata toista yhtään. Jokaisella on oltava oikeus omanlaiseensa huumoriin - paha vain, että usein se, mikä naurattaa toista ihmistä on loukkaus jotakin toista ihmistä kohtaan.

Satiiri on sanakirjan mukaan pilkkaruno, -romaani, -näytelmä tai elokuva. Täytyy kysyä, että jos Hirvisaaren avustajan hihamerkkikirjoitus oli satiiria, niin kuka tai mikä oli sen pilkan kohde.

Samoin voi kysyä sitä, onko huumori hyvää ja osuvaa silloin, kun se on selitettävä huumoriksi. Huumori kun on määritelmänsa mukaan kykyä tajuta huvittavat asiat.

Uusi käsikirjoitus on matka tuntemattomaan

Keskiviikko 11.4.2012 klo 8.28

Aloitan parhaillaan uuden romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version kirjoittamista. Minulla on päässäni epämääräisenä möykkynä ajatus teemasta, josta haluan irroittaa lihat näkösälle tarinankerronnan julmalla veitsellä. Jokin outo ääni kuiskuttelee korvaani, että voisin löytää teemasta jotakin uutta, jotakin jota ei ole vielä kerrottu.

Ruutupaperivihkossa on kuukausien aikana kertyneitä ranskalaisia viivoja kysymyksistä, joiden avulla toivon voivani potkia tarinaa eteenpäin. Alitajunnassa, vielä aika syvällä odottaa koko joukko kohtauksia, joissa luomani ihmishahmot elävät, kuolevat, rakastavat, vihaavat ja antavat teemalle kasvot.

Tarinan ensimmäisen version kirjoittaminen on minulle kuin juopunutta harhailua liian leveällä jalkakäytävällä. Ei oikein tiedä, että mihin sitä on menossa. Tai luulee tietävänsä, mutta jalat eivät tottele, eikä pää. Voi olla, että päädyn ison, kauniin, kiinnostavan teemani kanssa aivan jonnekin muualle kuin minne olen luullut olevani matkalla.

Tämä tarinankertojan ammatti on yhtä helvettiä. En suosittele tätä kenellekään. Jostakin syystä pidän tästä enemmän kuin juuri mistään muusta.

Enkeli-Elisan sivuilla kerrotaan miltä tuntuu

Perjantai 9.3.2012 klo 6.48

Kaltaiseni toimittaja-kirjailija viettää paljon aikaansa Internetin äärellä keräten pohjatietoa, juttuideoita, etsien yhteyshenkilöitä, yrittäen pysyä kärryillä siitä, mihin tämä maailma ja me ihmiset olemme matkalla.

Monesti Internetin, ja varsinkin niin sanotun sosiaalisen median sisältö turruttaa. Moni kirjaus tuntuu turhalta läpänheitolta, joka olisi saanut jäädä kirjoittamatta. Päälle kaatuva mainonta uuvuttaa.

Siksi kai sitä havahtuu aina, kun löytää jotakin, joka on kirjoitettu vakavasti ja vakavasta aiheesta. Kuten vaikkapa Enkeli-Elisaan, eli koulukiusaamiseen liittyvät sivut Internetissä ja Facebookissa. Sivut, jotka saivat alkunsa kun nuori ihminen päätti elämänsä kiusaamisen takia.

Tuon kaltaisilla sivuilla jaetaan tunteita, puhutaan siitä miltä tuntuu. Internet todellakin yhdistää ihmisiä ja ajatuksia. Ehkä se johtaa tekoihin.

Ehkä meillä on vielä toivoa.

Kuinka romaani kuuluu aloittaa

Torstai 1.3.2012 klo 8.12

Varmaankin jokaisella kirjoittajakurssilla puhutaan tarinan aloittamisen tärkeydestä. Siitä, kuinka aloituksen tulisi imaista lukija mukaansa tarinaan ja kertoa jotakin tarinan teemoista ja henkilöistä. Samalla aloituksen tulisi asettaa jo niitä kysymyksiä, jotka saavat vastauksensa vasta viimeisellä sivulla.

Ei ihan helppo tehtävä. Alla näkyy se tapa, jolla minä päätin aloittaa tämän kevään romaanini Ristimitan tarinan kutomisen. Ne, jotka kirjani (toivottavasti) lukevat loppuun asti voivat vastata kysymykseen, löytyykö kaikkia noita asioita seuraavista sanoista.

Lumi lensi vasten auton tuulilasia. Se yritti päästä autoon sisälle. Anopin ääni lensi niskaani. Se yritti päästä päähän sisälle.

   ”Minähän sanoin, että tällä Tomilla on kultaiset kädet.”

   Lumi paakkuuntui lasinpyyhkimiin ja tuulilasin reunoille, eivätkä pyyhkimet jaksaneet työntää sitä pois. Anopin ääni porautui kalloon, se iski jokaisen sanansa perille ja paakkuuntui päähän. Anopin nimi oli Dagmar. Se oli hyvä nimi hänelle.

   ”Niin on hienot ja raskaat työhön. Koskaan ne ei saa mitään valmiiksi. Kaiken se jättää kesken, tämä meidän Tomi.”

   Alku oli Dag Dag Dag, ja loppu oli Mar Mar Mar. Anopin ääni takoi. Vaihdoin pitkiltä lyhyille, vaihdoin takaisin. Valkoinen seinä tuli kohti, muuttui pilkuiksi, tuli taas.

   ”Sinä olisit tyttö saanut paljon parempiakin miehiä.”

   ”Saihan se.”

   ”Mitä?”

Järki ja onnellisuus eivät sovi samaan päähän, sanoo Mark Twain

Lauantai 18.2.2012 klo 12.32

"Etkö tosiaan ole huomannut, että järki ja onnellisuus ovat mahdoton yhdistelmä? Selväjärkinen ihminen ei voi olla onnellinen, koska hänelle elämä on todellista ja hän näkee, kuinka älytöntä se on. Vain mielenvikainen voi olla onnellinen, eikä moni heistäkään ole. Ne muutamat ovat onnellisia, jotka kuvittelevat itsensä kuninkaiksi ja jumaliksi, loput heistä eivät ole onnellisempia kuin täysijärkiset. Tietenkään kukaan ihminen ei ole koskaan täysin järjissään, mutta olenkin käyttänyt jyrkkiä esimerkkejä."

Mark Twain laittaa nämä sanat saatanan suuhun teoksessaan Salaperäinen vieras ja muita tarinoita (Savukeidas 2011). Lyhyinä, häviävän pieninä hetkinä sitä luulee olevansa onnellinen. Onko se siis merkki täysjärkisyyden puutteesta - ja ylisuurista kuvitelmista?

Sairasta, kieroutunutta mieltä on usein pidetty yhtenä taiteilijoiden suuren luovuuden lähteenä. Vaikka niin ei olisi, sairasta mieltä on kuvattu paljon varsinkin kirjallisuudessa. Sen kautta katsottuna maailma on erilainen.

Ainakin nuo Mark Twainin sanat panevat ajattelemaan.

20 vuotta kirjoittajauraa takana - ilman täydellistä tarinaa

Sunnuntai 12.2.2012 klo 13.10

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä hetkestä, josta katson kirjoittajan urani varsinaisesti alkaneen. Vuonna 1992 osallistuin Kansanrunousarkiston ja Toimihenkilöjärjestöjen Sivistysliiton Työttömän tarina -kirjoituskilpailuun. Suomessa oli tuolloin lähes puoli miljoonaa työtöntä ihmistä - ja minä olin yksi heistä, nuori, työtön ja vihainen vastavalmistunut metsätalousinsinööri.

Kilpailuun osallistui lähes 1 200 kirjoittajaa. Noita tarinoita, joukossa hyvin traagisiakin voi lukea tänäkin päivänä kirjoituksista kootusta antologiasta Työttömän tarina (SKS 1993). Olin yksi kahdestatoista Helsinkiin palkittavaksi kutsutusta kirjoittajasta. Mitähän lie käynyt kaikille niille muille yhdelletoista ihmiselle? Ja mitähän kuuluu 1 200:lle, ja puolelle miljoonalle muulle?

Tekstini Palveluksessanne - metsätalousinsinöörin tarina löytyy tuosta antologiasta. Sain siitä silloin paljon myönteistä palautetta. Jos kirjoittaisin saman tarinan tänä päivänä, osaisin ehkä kirjoittaa sen teknisesti paljon kypsemmin.

Mutta yhä, 20 vuotta myöhemmin pitäisin tekstin ajatuksen edelleen samana. Nyt tiedän sen, että en tule koskaan kirjoittamaan täydellistä tarinaa.

Ristimitan oikoluku on tehty

Keskiviikko 1.2.2012 klo 12.02

Karisto toimitti minulle Ristimitan, maaliskuussa ilmestyvän seuraavan romaanini käsikirjoituksen viime viikolla oikoluettavaksi. Nyt tuo lukeminen on tehty, muutama tavutusvirhe korjattu ja korjaukset toimitettu kustannustoimittajalle. Seuraavan kerran näen tekstin, kun kirjan uunituoreet tekijänkappaleet saapuvat kirjailijalle joskus maaliskuussa.

Käsikirjoituksen oikoluku on se vaihe kirjan kirjoittamisessa josta nautin kaikkein eniten. Lähetin tekstin sähköisenä tiedostona joskus syksyllä Karistoon. Sen jälkeen sen on käynnyt lävitse kustannustoimittaja ja taittaja. Oikovedos on jo kirjan näköinen, siitä näkee millainen lopullinen tekstiosuus kirjasta tulee olemaan.

Oikovedoksen tarkastaminen on se vaihe, jolloin tiedän varmasti että kirja on kohta valmis. Että muutkin ihmiset tekevät jo töitä sen kanssa.

Yksinäisen ja alkoholisoituneen kirjailijan vahva legenda

Sunnuntai 8.1.2012 klo 12.40

Kirjailija Kreetta Onkeli kirjoitti taannoisessa Kirjailija-lehden (4/2011) kolumnissaan havainnostaan, että jokaisella merkittävään tuotantoon yltäneellä mieskirjailijalla on ollut elämässään pitkäaikainen, järkevä ja kannustava elämänkumppani. Ja että useimmat pitkän uran kirjoittaneet naiskirjailijat ovat yksineläjiä kumppaninaan erakkous, erämaa tai alkoholi.

Kolumnin aiheeseen tarttui mm. Kymen Sanomat (7.1.2012). En tiedä, kirjoittiko Kreetta Onkeli nuo lauset kurillaan. Mutta hyvin usein kirjailijan työhön liitetään mielikuvissa juuri alkoholismi ja yksinäisyys. Täytyy myöntää, en tunne yhtään pahasti alkoholisoitunutta ja edelleen aktiivisesti kirjoittavaa kirjailijaa.

Kirjan suunnittelu, kirjoittaminen ja työstö vaatii nimittäin rautaisten perslihasten lisäksi sellaista turnauskestävyyttä, jota alkoholi ei tuo. Ja yksinäisimmän tuntemani ihmisen tapasin kymmenien ihmisten muodostaman niin sanotun työyhteisön keskeltä.

Sen sijaan oikeanlaisen, ymmärtävän elämänkumppanin ja läheisen ihmisen merkitys on suuri missä tahansa ammatissa toimivalle ihmiselle. Se väite on helppo allekirjoittaa, niin miesten kuin naistenkin kohdalla.

On myös todistettu, että mieskirjailija pystyy pitämään huolta lapsistaan siinä missä nainenkin.

Onnittelut Finlandiasta, Rosa Liksom

Perjantai 2.12.2011 klo 6.31

Rosa Liksomin teos voitti tämänvuotisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Varmasti hyvä valinta - Rosa Liksom on yksi niistä kirjailijoista joiden töistä joko pidetään tai ei pidetä. Se, että kirja herättää tunteita on yksi niistä syistä, miksi kirjallisuudella on oikeus olla olemassa.

Kirjallisuuspalkintojen merkitystä voi aina pohtia. Saajalleen - sekä kirjailijalle että yhdelle kirjalle - se on aina merkittävä tunnustus. Mutta kuka muistaa vaikkapa viideltä viime vuodelta edes kolme Finlandian voittanutta teosta?

Ei varmaan tarvitsekaan muistaa. Jokainen taideteos on aina oma uniikki itsensä. Merkitystä on vain sillä, mitä tuntemuksia se kokijassaan - eli kirjan kohdalla lukijassaan - herättää.

Kirjailijat eivät uskalla kirjoittaa, sanoo Mäkinen

Lauantai 19.11.2011 klo 6.49

Hesarin kulttuuritoimittaja, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraadissa kaksi vuotta istunut Esa Mäkinen on tätä mieltä lehden lauantaiesseessään 19. marraskuuta. Kirjoittajat ovat suoltaneet perinteistä ja tylsää tekstiä, sanoo hän.

Mäkinen valittaa sitä, että esikoiset ovat perinteisiä romaaneja, eivätkä niiden kirjoittajat harrasta tarpeeksi kokeiluja eivätkä hassutteluja. Syntyy kerrontaa ilman raikkautta ja kunnianhimoa.

Ehkä se tuolta näyttääkin - jos lukee putkeen sata esikoisteosta, eikä juuri muuta. Esikoisen kirjoittaja tyhjentää aikamoisen pajatson tekstiinsä. Monelle sen tarinan aihe on hyvin omakohtaista ja itse koettua - eikä siinä tee juuri mieli kikkailla.

Uskon että Mäkisenkin näkökulma muuttuisi tyystin toiseksi, jos hän lukisi ja seuraisi esikoisensa julkaisseiden kirjailijoiden teoksia sarjana aina siihen viidenteen tai kuudenteen teokseen saakka. Jokaisessa ammatissa kehittyy, myös kirjailijana. Ensimmäinen kustannustoimittajani - Mikko Aarne Otavalta - sanoi, että monesti kirjalijan neljäs teos on hänen parhaaansa.

Toki ripaus kokeilua ja omaperäisyyttä ei ole koskaan pahaksi. Ilman niitä ei Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin (1962) kaltainen mestariteos olisi koskaan syntynyt. Ei muuten ollut esikoinen: Time for a Tiger oli ilmestynyt jo kuusi vuotta aikaisemmin.

Kuinka kirjailija ja kriitikko eroavat toisistaan

Keskiviikko 12.10.2011 klo 6.53

Sain rakentavan, pitkän analyysin eräästä romaaniprojektistani kirjailijakollegalta. Kiitos ja kumarrus, sinä kansainvälisestikin menestynyt kollegani, jonka nimi jääköön meidän salaisuudeksi - ainakin vielä.

Oli jännä huomata se ero, kuinka ammattikirjailijan ja kriitikon - siis hänen, joka työkseen arvostelee kirjoja mutta ei itse kirjoita niitä - tavat käsitellä tarinoita erosivat ainakin tässä tapauksessa toisistaan.

Kriitikko hakee kirjasta yleistyksiä, vertaa sitä kaikkeen muuhun mitä on jo kirjoitettu ja arvottaa tekstiä sen mukaan. Itsekin tarinoita punova kirjailijakollega jätti kaiken tuon sivuun: hän pureutui siihen mitä kirjailijan kova työ on: kuinka teemat toimivat, kuinka henkilöhahmot suhtautuvat toisiinsa, onko joku henkilöhahmo tarpeen tarinassa vai ei.

Kaikkia niitä pieniä asioita, joita monisatasivuisen teoksen punoja joutuu itse miettimään koko ajan tykönänsä - varsinkin siinä vaiheessa, kun on tullut aika kirjoittaa käsikirjoituksesta se toinen, ja kolmas, ja ... versio, ja hauskuus on kirjoittamisesta kaukana.

Molemmissa lukutavoissa on puolensa. Mutta kollega tietää tämän asian paremmin: tarina on kirjoittajalleen Pomo.

Apurahakeskustelu velloo taas

Perjantai 7.10.2011 klo 6.36

Kirjailijan työn rahoitusta koskeva keskustelu näkyy taas käyvän kiivaana, varsinkin Hesarin kulttuurisivuilla. Pontimena keskustelulle ovat toimineet hiljattain julkaistu Kirjailijaliiton selvitys kirjailijoiden tuloista sekä HS:n kuukausiliitteen selvitys kirjastoapurahojen käytöstä viime vuosina ja vuosikymmeninä.

Avoimuus on hyvästä. Valitettavasti olemme niin pieni kielialue, että ilman julkisin varoin tapahtuvaa suomalaisen kirjallisuuden tukemista meillä ei juurikaan kotimaista kirjallisuutta tuotettaisi. Ei olisi kirjailijoita, joita ilman tärkeitä - ja vähemmän tärkeitä - tarinoita ja lyriikkaa ei synny. Toisaalta, kotimainen kirjallisuus työllistää tänä päivänä useita tuhansia ihmisiä kustantamoissa, kirjapainoissa, kirjakaupoissa, kirjastoissa ja niin edelleen.

Varmasti apurahojen jakomenettelyissä on parantamisen varaa. Ainakin se siltä kuulostaa, jos tosiaan on näin että kirjailija on voinut saada jotakin apurahaa kymmenen vuoden ajan joka vuosi, vaikka julkaisuja on kertynyt vain yksi. Nuoria, uransa alussa olevia kirjailijoita on paljon. Monella heistä voi olla tärkeää sanottavaa.

Apuraha ei ainakaan minun mielestäni ole sosiaalinen etuus vaan ennakkomaksu tehtävästä työstä. Kirjailija saa sen työsuunnitelmaa vastaan. Kun työ on tehty, eli kirja on valmis on aika arvioida oliko panostus vaivan väärtti.

Ja sen arvioinnin tekee jokainen lukija kohdallaan. Ei mikään edustuksellinen taho, joka tietäisi mikä on hyvää ja mikä huonoa ja merkityksetöntä. Ja siksi me tarvitsemme paljon, ja hyvin erilaista kirjallisuutta.

Kirjailijan ego ja naama kirjan liepeessä

Tiistai 4.10.2011 klo 6.49

Viikonloppuna otatin promokuvia itsestäni ensi keväänä ilmestyvän seuraavan romaanini markkinointia varten. Romaanin tulee julkaisemaan Karisto, hyvä perinteikäs 110-vuotias hämeenlinnalaisyritys. Mukavaa saada nimensä Kariston kirjailijalistalle, jolta löytyy Eino Leinon kaltaisia suuruuksia.

Kirjailijan kuvan kirjan etuliepeessä pitäisi kai erottaa hänet kaikista muista kirjailijoista - noin markkinoinnin näkökulmasta. Se ei taida ihan onnistua meikäläisellä: ilman rillejä muistutan näköjään pahasti Hannu Raittilaa, ja niiden kanssa kuulemma Kari Hotakaista. Mikäpä siinä, erinomaisia kirjailijoita molemmat.

Tiedän, että kirjailijapiireissä vähän hymähdellään sille että kirjoja, noita ajatusten pyhäkköjä myydään niiden kirjoittajien naamakuvilla. Monelle oman itsen tuominen esiin kirjoittamansa teoksen takaa on vaikeaa.

Mutta siihen on kai vain totuttava, tähän kaiken personoitumiseen yhteiskunnassa. Lukija haluaa kenties tietää, minkä näköinen ihminen on juuri tämän tarinan takana. Kenties sillä on jotakin vaikutusta lukukokemukseen?

J.D. Salinger, vaiennut ja vaiennettu kirjailija

Tiistai 13.9.2011 klo 6.37

Luin loppuun Kenneth Slawenskin teoksen J.D. Salinger - Kirjailijan elämä. Paksu opus kuin mikä, mutta samalla monipuolinen esittely J.D. Salingerista (1912-2010), yhdestä amerikkalaisen kirjallisuuden suurista ikoneista.

Olen lukenut Salingerin pääteoksena pidetyn Siepparin ruispellossa (1951). Teos ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta ymmärrän kyllä miksi se vetoaa amerikkalaisiin lukijoihin. Tarinaa irrallaan omassa elämässään ajelehtivasta Holden Caulfieldista voi ehkä pitää amerikkalaisen unelman kääntöpuolena.

J.D. Salinger tunnetaan siitä, että 1960-luvun jälkeen hän ei enää julkaissut yhtään teosta. Ei, vaikka kustantajiksi halukkaita ei teoksilta olisi puuttunut. Samalla kun kirjailijan hiljaisuus jatkui, kasvoi myytti hänen erakoitumisestaan ja siitä suuresta romaanista, jota hän ehkä oli kirjoittamassa. Ja jota ei koskaan julkaistu. Tarina kirjailijasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen teoksensa.

Ehkä Salinger koki, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa. Että kaikki tärkeä oli jo sanottu. Kunnioitettava päätös, jota amerikkalaista nopeaa unelmaansa elävät aikalaiset eivät tajunneet.

Kirjailija on aina töissä - Salovaaran mukaan

Perjantai 19.8.2011 klo 7.20

Hyvät, eli puhuttelevat ja ajatuksia herättävät esipuheet ovat kirjoissa harvinaisia. Nyt tuli yksi sellainen vastaan, Kyösti Salovaaran laatimana Suomen eturivin kirjailijoiden yhteisessä rikosnovellikokoelmassa Intohimosta rikokseen (Gummerrus 2002).

Mielenkiintoinen on esimerkiksi Salovaaran havainto, että kirjallisuus - niin kuin elokuvakin - on täynnä kohtalokkaita naisia. Femme fatale luo heti positiivisen mielleyhtymän, tuo kaunis ja salaperäinen nainen on se joku, joka vie tarinaa eteenpäin, ja joka usein kantaa raskasta ja surullista salaisuutta josta mies haluaa päästä selville.

Sen sijaan kohtalokkaita miehiä ei taiteessa esiinny. Don Juanit, Auervaarat ja gigolot ovat tyyppejä, joita tarinoissa ei juuri kunnioiteta. Miksiköhän?

Toinen Kyösti Salovaaran havainto on se, että rikollisen ja kirjailijan mielellä ja työllä on paljon yhteistä. Heidän (siis Salovaaran mielestä) pitää osata sulautua joukkoon, vaieta ja viekastella, käyttää hyväkseen kanssaihmisiä ennen kuin nämä huomaavat mitään ja kun huomaavat, kaikki on jo myöhäistä; rikollinen on vienyt lompakon, kirjailija elämäsi tarinan.

Tiedä tuosta. Ainakin eläminen sekä kirjailijana, että hänen läheisenään olisi tuolla tavoin ajateltuna yhtä helvettiä. Mutta tämä Salovaaran kiteytys on ehkä hyvä kuitenkin muistaa: Meidän on aina oltava varuillamme kun kohtaamme rikollisen tai taiteilijan. Hän saattaa olla työssään vaikka me emme sitä tiedä.

Pentinkulmasta, kirjallisuudesta ja yhteiskuntakritiikistä

Maanantai 8.8.2011 klo 7.36

Urjalan Pentinkulmalla, Väinö Linnan synnyinseudulla on vietetty taas elokuussa Pentinkulman päiviä. Kysymyksessä on hieno ja arvokas perinne. Itselläni oli kunnia osallistua tapahtuman yhteydessä vuosittain järjestettävään esikoiskirjailijakoulutukseen vuonna 2006.

Kirjoituspöydän siivous toi nenän alle muistiinpanoni tutkija Jussi Ojansuun tuossa koulutuksessa pitämästä puheenvuorosta kritiikistä ja sen olemuksesta. Tuolloin - viisi vuotta sitten - Ojansuu oli sitä mieltä, että suomalaisten lukijoiden ominaispiirre on realistinen lukutapa: lukijat odottavat, että kirjallisuudesta löytyy vastauksia yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Totta on, että sanapari yhteiskunnallinen kritiikki mainitaan usein varsinkin silloin, kun puhutaan proosasta ja sen kirjoittamisesta. Luulen, että sanaparin tarkkaa sisältöä ei useinkaan tarkkaan mietitä.

Itsestäni näyttää siltä, että virta käy kritiikeissä muodon arvioimisen suuntaan: miten kirjoittaja onnistuu henkilökuvauksessa, tarinan jännitteen ylläpidossa ja niin edelleen. Rikoskirjallisuudesta havainnoidaan sitä, onko se murha siellä vai ei. Jos on, niin hyvä.

Vähemmän kritiikeissä puhutaan siitä, millaisia asioita kirjoittaja on nostanut/on yrittänyt nostaa esille. Tarinaa ei verrata niihin tarinoihin, joissa joku muu on yrittänyt antaa yhteiskunnalliselle epäkohdalle kasvoja ja ääntä.

Siltä se ainakin minusta näyttää. Valitettavasti.

Moni kirjailija vaihtaa syksyllä kustantajaa

Keskiviikko 6.7.2011 klo 7.16

Posti toi erään keskisuuren suomalaiskustantamon julkaisun, jossa kustantamo esittelee ensi syksynä julkaistavia kirjoja. Kirjastossa selasin muiden kustantamoiden vastaavia opuksia.

Kustannusmaailman murros näyttää olevan totta, monen kirjailijan kohdalla. He ovat vaihtamassa kustantamoa, ainakin seuraavan teoksensa osalta. He ovat tarjonneet käsikirjoitustaan jollekin muulle kuin perinteiselle kustantamolleen, siitä on pidetty ja sopimus sen julkaisemisesta on syntynyt. Näin näkyy tehneen moni tunnettu tekijä.

Asiassa voi nähdä sekä hyviä että huonoja puolia: ehkä kirjailija saa tällä tavalla julkaistuksi sellaisen käsikirjoituksensa, johon vakikustantamossa on suhtauduttu nihkeästi. Kysymys voi olla kirjailijan kannalta aivan uudenlaisesta lajityypistä. Toisaalta, kustantamoissa ehkä huomataan, että hyvistä kirjailijasuhteista kannattaa pitää kiinni, niin taloudellisesti kuin muutenkin: jokainen meistä voi äänestää jaloillaan.

Kääntöpuoliakin löytyy. Kirjailijat kilpailevat kustantamoiden julkaisuohjelmia laadittaessa käsikirjoituksillaan. Tätä kilpailua on turha häpeillä ja väittää, ettei sitä ole. Kun jonkun teos julkaistaan, se tarkoittaa että jonkun toisen tärkeä käsikirjoitus saa ei-vastauksen. Se on ikävä asia.

Mutta vastaavasti, kirjailijan - ainakin väliaikaisesti - menettänyt kustantamo voi katsoa peiliin. Ja se joutuu etsimään uutta julkaistavaa - eli niitä kirjailijoita, joilla on se hyvä käsikirjoitus. Vaikkapa sellainen, joka ei jollekin toiselle kelvannut.

Niistähän tässä kaikessa on kysymys.

Heinäkuussa Sysmän Kirjakyläpäiville

Perjantai 27.5.2011 klo 6.45

Osallistun heinäkuussa (8.-10.7.) Sysmän Kirjakyläpäiville yhdessä Tuukka Sandströmin, toisen haminalaisen kirjailijan ja Idiootti-kustantamon perustajan kanssa. Tarkoitukseni on viettää mukava kesäinen viikonloppu kirjojen parissa, esitellen omia tuotoksiani nykyisille tai mahdollisille lukijoille ja haistellen itselleni uuden kirjallisuustapahtuman ilmapiiriä.

Tähän mennessä olen osallistunut kirjailijanurallani Helsingin, Jyväskylän ja Lahden kirjamessuille sekä Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiville. Tapahtumissa on eroja. Helsingistä tulee ensimmäisenä mieleen valtava väen tungos ja hälinä. Jyväskylästä hyvin toteutettu messujen sijoittelu, jonka ansiosta ihmisten äänet kuuluvat esiintyjälavoilta. Lahdesta melko pieniin tiloihin sijoitettu, mutta samalla hyvin toimiva tarjonta.

Kuulemani perusteella luulen, että Sysmässä on paljonkin samaa kuin Sastamalassa. Sinne tullaan koskettelemaan kirjoja, katselemaan niitä ja puhumaan niistä. Syntyviä keskusteluja, sammuvia keskustelunavauksia ja käytyjä keskusteluja, jotka jäävät mieleen.

Sellaista kirjallisuus parhaimmillaan on. Stephen Kingin sanoin telepaattista yhteydenpitoa kirjojen välityksellä. Kirjallisuustapahtumassa ollaan käymässä. Ihan niin kuin elämässäkin ollaan.

Suomen Kirjailijaliiton jäsenyys ja status

Sunnuntai 3.4.2011 klo 15.44

Muutaman viikon sisällä kolme eri henkilöä on ihmetellyt minulle sitä, miksi sinne Suomen Kirjailijaliittoon on niin vaikea päästä jäseneksi. Kukaan heistä ei ollut hakenut jäsenyyttä, mutta oli lukenut vaikeudesta Hesarista tai jostakin muusta lehdestä.

Kirjailijaliiton jäseneksi hyväksymiselle on luotu perusteet, jotka löytyvät liiton nettisivuilta. Itse olen ollut parisen vuotta jäsen, hyväksyminen tuli toisella hakemiskerralla kolmannen romaanin jälkeen.

Ihmettelen, käydäänkö Metalliliiton, Palvelualojen ammattiliiton tai minkään muun ammattijärjestön jäsenyydestä samanlaista keskustelua mediassa. Ammattijärjestönä minä Kirjailijaliittoa pidän: samaa työtä tekevien ihmisten yhteisten asioiden edistäjänä. Liiton lakimies-, neuvonta- ja koulutuspalveluja olen jo käyttänyt, ja jäsenmaksun arvoisiksi havainnut.

Minusta ratkaiseva sanamuoto tuossa nettilinkissä koostuu sanoista ammatillinen taso. Kyseessä on siis kirjoittaja, joka harjoittaa kirjailijuutta enemmän tai vähemmän ammattina. Sen, mikä on tuotoksen taiteellinen taso ratkaisee kukin lukija omassa mielessään.

Maine, kunnia ja status eivät nimittäin jäsenmaksun maksamisesta vahvistu. Ei Metalliliitossa, ei Kirjailijaliitossa eikä missään muussakaan liitossa.